Saara Mrčela juoksi lapsena pommeja karkuun.
Nyt kroatialais-suomalainen nuorisotyöohjaaja valmistautuu lähetystyöhön Venäjälle.
Slavonski Brod on keskikokoinen kaupunki Kroatiassa Savajoen rannalla. Joen toiselta puolelta alkaa Bosnia. Jugoslavian sotien aikaan serbit valloittivat Bosnian, ja pommituksia tuli joen yli Slavonski Brodin kaupunkiin. Siellä vietti lapsuutensa kroatialais-suomalaisen perheen lapsi Saara Mrčela.
– Olen juossut pommeja karkuun ja ollut pommisuojassa. Kranaatinsirpaleita tuli kirkkomme katosta läpi. Kirkon ikkunat ja ovet menivät sodan aikana kahdesti sisään, ja risti putosi, kun kranaatti osui siihen. Meillä oli paljon läheltä piti -tilanteita, mutta Jumala varjeli kaikista niistä.
Saara oli kolmevuotias, kun Kroatian sota alkoi vuonna 1991. Sodan alkaessa Saara oli vanhempiensa kanssa käymässä Suomessa. He olivat Medialähetys Sanansaattajien lähetystyöntekijöinä Kroatiassa ja silloin parhaillaan kotimaanjaksolla Suomessa.
– Perheemme koki, että meidän piti palata takaisin Kroatiaan, vaikka siellä oli juuri alkanut sota. Meillä oli sisäinen kutsu mennä, auttaa pakolaisia ja olla seurakuntalaisten kanssa.
Saaran isä oli luterilaisen seurakunnan pappina Slavonski Brodissa. Hänen tehtävänään oli haudata omien seurakuntalaistensa lisäksi myös serbejä, joita kroaatit eivät suostuneet hautaamaan. Serbit kun ovat ortodokseja ja kroaatit katolilaisia.
Ei hätää, Jeesus meitä varjelee
Kroatian sota loppui vuonna 1995 Saara Mrčelan ollessa seitsemänvuotias. Millaisia jälkiä sota jätti?
– En tykkää katsoa sotaelokuvia, joissa on nykyaikaisia aseita. Kun olen nähnyt niitä ”livenä”, en halua katsoa niitä valkokankaalta. Vanhanaikaisia sotaelokuvia, joissa on jousia ja miekkoja, voin kyllä katsoa.
Erityistä pelkoa Saara ei muista tunteneensa, mihin saattaa vaikuttaa se, että kukaan hänen sukulaisistaan ei kuollut sodassa.
– Meidän perheellämme oli perusturvallisuus yllä.
Saaralle on kerrottu jälkeenpäin eräästä tapauksesta sodan alkuvaiheessa, kun väki oli juossut hälytyssireenien soidessa pommisuojaan.
– Aikuiset olivat aivan hädissään. Minä sanoin kolmevuotiaan kirkkaalla äänellä, että ei hätää, Jeesus meitä varjelee. Ihmiset olivat saaneet lohtua siitä, että kolmivuotias sanoi näin. Kuulemma sitten alettiin laulaa virsiä meidän pienessä pommisuojakellarissamme. Itse en muista tätä, mutta muut ovat kertoneet näin tapahtuneen.
Sisimpään nousi serbiviha
Sota käynnisti myöhemmin Saara Mrčelassa kivuliaan prosessin. Hän alkoi kirjoittaa sotakokemuksista blogia. Sitä varten hän luki sodasta kertovaa kirjallisuutta ja vanhempiensa rukouskirjeitä. Blogia hän kirjoitti lopulta kymmenen vuoden ajan.
– Minulle tuli kauhea serbiviha. Jumala alkoi puhutella minua ja kysyi, mikä minua vaivaa. Väitin, etten voi olla rasisti, koska olen kahden maan kansalainen. Jumala muistutti, että kylläpäs olet, koska sinulla on tämä yksi kansa, josta et tykkää. Sitten myönsin, että olen rasisti. Se oli aikamoinen prosessi.
– Prosessi sai lopulta aikaan sen, että olen pystynyt antamaan heille anteeksi. Enää minulla ei ole serbivihaa.
Hento kuiskaus meressä
Saara Mrčela muutti vanhempiensa kanssa Suomeen, kun oli aika aloittaa lukio. Saaralla oli haaveena opiskella kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Hengellisestä työstä hän oli saanut esimerkin jo kotonaan. Mallina olivat toimineet myös nuorisotyöopiskelijat, jotka olivat tulleet Suomesta Kroatiaan suorittamaan opintoihinsa liittyvää kansainvälisyysjaksoa.
Kutsun nuorisotyöhön ja lähetystyöhön Saara sai 12-vuotiaana lastenleirin jälkeen, kun hän meni väsyneenä mereen kellumaan.
– Kysyin Jumalalta, mitä voisin tehdä isona. Olisinko meribiologi, elokuvaohjaaja tai journalisti? Sitten kuulin ihan kuin joku olisi sanonut sanat ”nuorisotyö” ja ”lähetystyö”. Ihmettelin sitä, kun oli jo auringonlaskun aika eikä meressä ollut oikeastaan ketään muuta kuin minä.
Tämän jälkeen Saara meni mökille ja otti Raamatun käteensä. Hänellä oli tapana lukea Raamattua järjestyksessä, ja nyt oli vuorossa Matteuksen evankeliumin 28. luku, joka puhuikin yllättäen lähetyskäskystä.
– Koin, että se puhui sitä samaa kuin hento kuiskaus meressä. Silloin minulle laskettiin nuoret sydämelle ja tuli lähetyskutsu.
Kauhea kysymys: haluatko lähteä lähetystyöhön?
Joulukuussa 2009 Saara Mrčela valmistui kirkon nuorisotyönohjaajaksi Diakonia-ammattikorkeakoulusta Kauniaisista. Työskenneltyään nuorisotyönohjaajana ensin Lappeenrannassa ja sitten Savitaipalella hän lopulta päätti hakea lähetystyöhön Kansanlähetyksen kautta.
– Loppuvuodesta 2016 näin Suuressa mukana -Instagram-tilillä kuvan, jossa kysyttiin: Haluatko lähteä lähetystyöhön? Ajattelin, että onpa kauhea kysymys, en varmasti. Mutta kysymys alkoi kiusata minua ja painin loppuvuoden sen kanssa.
Koko seuraavan vuoden lähetystyö tuli vastaan joka suunnasta. Kansanlähetyspäivillä 2017 Saara näki saman kuvan saman tekstin kanssa Ilonkorjuu-kahvilan ovessa.
– Se alkoi jälleen kummitella mielessä Kansanlähetyspäivien aikana. Yritin kävellä mainoksen ohi ja sanoa ”en”, mutta en pystynyt valehtelemaan itselleni. Lopulta minun oli pakko vastata kysymykseen ”kyllä”. Niinpä hakeuduin Kansanlähetykseen lähettikuraattorin Paula Vuorisen juttusille.
Saara opiskeli Kansanlähetysopiston lähetyslinjalla, ja piispa Matti Repo siunasi hänet lähetystyöntekijäksi loppiasena 2020. Saara valmistautuu lähtemään tänä vuonna kielikouluun ja sen jälkeen seurakuntatyöhön Venäjälle. Venäjän suhteen hänellä on ainakin yksi valttikortti.
– Kroatia on slaavilainen kieli kuten venäjä. Niissä on joitain samoja sanoja. Kieliopissa on myös yhtäläisyyksiä. Osaan myös jonkin verran serbiaa, jota kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla kuten venäjää.
MATTI.KORHONEN
@uusitie.com
Artikkeli on julkaistu loppusyksystä 2019 Uusi Tie -lehdessä. Sitä on päivitetty lisäämällä tiedot lähetystyöntekijäksi valmistumisesta.
