”Se, ottaako Jumala vastaan ihmisen, ei riipu kuolinhetkestämme tai -tavastamme, vaan yksin Jumalan armosta,” sanoi teologi Dietrich Bonhoeffer. Hän uskoi, että Jumalan armo koskee myös äärimmäisessä hädässä olevia ihmisiä.
Miten Raamattu suhtautuu ihmisiin, jotka eivät jaksa uskoa Jumalan kaikkivaltiuteen, vaan riistävät hengen itseltään? Miten me voimme auttaa epätoivoista lähimmäistä niin, että hän kriittisellä hetkellä valitsee kuoleman sijasta elämän?
Raamattu ei suoranaisesti kiellä ihmistä surmaamasta itseään. Se on kuitenkin elämänmyönteisyyden läpitunkema ja pitää kuolemaa vihollisena. Silmiemme eteen Jumala asettaa elämän ja kuoleman sanoessaan: ”Valitkaa siis elämä!” (5. Moos. 30:19)
Raamatun ihmiset kertovat masennuksesta ja elämään kyllästymisestä. Esimerkiksi Salomo valittaa katsellessaan epäoikeudenmukaisuutta: ”Silloin minä ylistin vainajia, jotka ovat kuolleet – ylistin onnellisemmiksi kuin ovat ne, jotka vielä elävät, ja näitä kumpiakin onnellisemmaksi ylistin sitä, joka ei ole syntynytkään ja jonka ei ole tarvinnut nähdä sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu.” (Saarn. 4:2,3).
Kuolemankaipuuta tuntee myös profeetta Elia, joka uupuneena pyytää Jumalalta: ”Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni.” (1. Kun. 19:4)
Epätoivoisia tekoja
Raamattu kertoo niukkasanaisesti seitsemästä itsemurhasta antamatta niille hyväksyntää.
Vaikeasti haavoittunut tuomari Abimelek käski aseenkantajaansa antamaan hänelle kuoliniskun. Myös tuomari Simson kosti hänet vanginneille filistealaisille kaatamalla pakanatemppelin pylväät, jolloin sekä hän itse että hänen vihollisensa kuolivat (Tuom. 16:25–30).
Kuningas Saul heittäytyi omaan miekkaansa vihollisten ahdistaessa häntä. Samoin teki hänen aseenkantajansa (1. Sam. 31:4–5). Valtakunnankansleri Ahitofel hirttäytyi, kun hänen neuvoaan ei seurattu (2. Sam. 17:23).
Israelin kuningas Simri oli joukkoineen piiritettynä. Epätoivossaan hän sytytti tuleen kuninkaallisen palatsin, jossa hän oleskeli, ja paloi itse sen mukana (1. Kun. 16:15–20). Juudas puolestaan katui kavallettuaan Jeesuksen ja hirtti itsensä (Matt. 27:3–5).
Juutalaisten ja kristittyjen tulkintaa
Juutalaisen uskon mukaan itsemurhan tehneille ei luettu hautausrukousta eivätkä omaiset saaneet pitää suruvaatteita. Nuo vainajat haudattiin hautausmaan erilliseen osaan. Babylonialaisessa Talmudissa sanotaan: ”Joka tuhoaa itsensä harkitusti, sille ei ole hautausta. Emme repäise vaatteita, emme paljasta hartioitamme surun merkiksi emmekä puhu hänestä kiittävästi.”
Myös kristillinen kirkko kielsi itsemurhan tehneiltä hautauksen. Kirkkoisä Augustinus (354–430) sanoo, että käsky ’älä tapa’ on sovellettava myös itseen. Dominikaani Tuomas Akvinolainen (1225–1274) opetti jopa, että itsemurha on kuolemansynti ja raskain kaikista synneistä.
Katolinen katekismus sanoo: ”Ihmisen luonnollinen tarve on suojella ja säilyttää elämäänsä. Itsemurha on raskas synti itsensä rakastamista vastaan. Se rikkoo myös lähimmäisenrakkautta vastaan katkaistessaan perheenjäseniä yhdistäviä siteitä. Näin se rikkoo myös kansaa ja ihmiskuntaa vastaan, joita kohtaan meillä on aina velvollisuuksia. Itsemurha on elävän Jumalan rakkauden kieltämistä.”
Katolinen kirkko opettaa kuitenkin: ”Emme saa hylätä pelastuksen ja iankaikkisen elämän mahdollisuutta itsemurhan tehneeltä. Jumala voi löytää hänelle tien pelastavaan katumukseen. Kirkko rukoilee niiden puolesta, jotka ovat riistäneet hengen itseltään.”
Murha vai vapaakuolema
Uskonpuhdistaja Martti Luther(1483–1546) korosti sanaa ”itsemurha” ja piti sitä raskaana rikkomuksena.
Ateistiselta filosofi Nietscheltä (1844–1900) on puolestaan peräisin itsemurhaa kaunisteleva ilmaus ”vapaakuolema”. Kirjassaan Näin puhui Zarahustra hän sanoo: ”Suosittelen teille vapaata lähtöä, joka ei hiivi luoksenne kuin oma virnistelevä kuolemanne, vaan saapuu tahtoessanne.” Tieteenharjoittajat pitävät parhaana ilmausta ”itsensä surmaaminen” (latinaksi suizid).
Evankelinen teologi Dietrich Bonhoeffer (1906–1945) tutkistelee itsemurhaa kirjassaan Etiikka: ”Ihminen on tietenkin vapaa lopettamaan elämänsä, mutta se on vapauden väärinkäyttöä ja epäuskon syntiä. Ihmisen tulee jättää maallinen elämänsä silloinkin, kun se muuttuu piinaksi, kokonaan Jumalan käsiin.”
Yhteenvedossaan Bonhoeffer toteaa: ”Koska itsemurha on yksinäisyydessä toteutettu teko, jäävät lopulliset motiivit lähes aina salaisiksi.”
Pahinta on epätoivo
Bonhoeffer erottaa itsemurhan elämänsä uhraamisesta toisten hyväksi. Näin voi toimia vaikkapa uskonsa tähden kidutettu vanki, joka riistää itseltään hengen, ettei joutuisi paljastamaan kumppaneitaan.
Lähes aina ihminen kuitenkin sovittaa tai pakenee elämäänsä itseä koskevista syistä. Häväistyksi tuleminen, taloudellinen perikato, henkilökohtaiset epäonnistumiset, suru, elämän tarkoituksettomuus tai viha olemisen vajavuutta ja vaivoja kohtaan suistavat ihmisiä epätoivoon.
Epätoivo onkin viime kädessä itsemurhan syy. Kun ihminen uhraa henkensä suojellakseen itseään häpeältä ja epätoivolta, hän ei jaksa uskoa Jumalan kaikkivaltiuteen. Jumala voi kuitenkin antaa epäonnistuneelle uuden mielekkyyden ja palauttaa menetetyn kunnian. Vasta romahduksen läpikäytyään moni on saavuttanut sen elämäntäyteyden, johon hänet on alun perin tarkoitettu.
Bonhoeffer uskoi, että Jumalan armo koskee myös äärimmäisessä hädässä olevaa ihmistä. Hänen mukaansa se, ottaako Jumala vastaan ihmisen, ei riipu ihmisen kuolinhetkestä tai -tavasta, vaan yksin Jumalan armosta.
Kohtaa ihminen
Kriisisielunhoitajat Katharina Gladish ja Barbara Tarnov neuvovat itsemurhaa hautovan kohtaamisesta kirjassaan Sielu hädässä:
- Ole avoin toisen ihmisen ongelmille. Ole myös rehellinen, sillä hädässä oleva huomaa, oletko aito häntä kohtaan. Älä syyttele äläkä neuvo. Anna aikaa ja keskustele. Säilytä rauha. Näin voit välittää hädänalaiselle turvallisuutta ja luottamusta
- Älä syyllistä synnillä. Hädänalainen joutuu entistä syvempään ahdinkoon, kun hän huomaa, ettei auttaja ymmärrä häntä. Älä myöskään korosta olemassaolon hyviä puolia, silloin hädänalainen huomaa, että et ota todesta hänen pahaa oloaan.
- Yleistävät sanonnat, kuten ”nosta pääsi, kyllä sinä tästä selviät” ovat vahingollisia. Jos et pääse keskustelussa eteenpäin, sano rehellisesti: ”Tilanteesi tekee minut sanattomaksi.” Vältä kaikenlaista vakuuttelua ja vetoamista. Hädänalainen ei pysty akuutissa mielentilassaan ajattelemaan perhettään tai hyvän elämän mahdollisuutta.
- Elämän säilyttämisen syiden korostaminen osoittaa hädänalaiselle, mihin kaikkeen hän on kelvoton. Lähde hänestä käsin ja yritä tavoittaa häntä avoimessa kuuntelussa ja läsnäolossa. Se on parasta mitä voimme tarjota.
Itsemurhaa aikova tarvitsee psykiatrista apua. Yritä kaikin keinoin saattaa hänet avun piiriin.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Surevien toiveita
Psykologi Dorotea Rau-Lembke on perustanut itsemurhan tehneen omaisille vertaisryhmän ja koonnut listan surevien ihmisten toiveista:
Älkää syyllistäkö! Sieluani raastaa muutenkin. Antakaa minun tuoda itse julki virheeni ja syyni.
Kysykää asioista suoraan minulta, ei ulkopuolisilta.
Älkää jättäkö minua yksin, vaikka haluaisinkin niin. Tuokaa luokseni vieraita ja viipykää pitkään. Välittäkää minuun hiljaista elämäniloanne ja toiveikkuuttanne.
Olkaa pitkämielisiä kanssani. Puhukaa minun kuulteni vainajasta, hänen elämänsä valoisista vaiheista, mutta myös hänen kuolemastaan.
Yrittäkää ymmärtää, jos en osaa ilmaista kiitollisuuttani siitä, kuinka paljon olette minua auttaneet.
Artikkeli on julkaistu aiemmin Vie Sanoma -lehdessä.
Lähde: Idea Spectrum
Käännös: Katariina Hirsch, toimitus Heli Hyvönen
Kuvat: Pixabay