Varmaankin moni mies uneksii hienosta ja kalliista autosta, sellaisesta katseenvangitsijasta. Haaveena on omistaa auto, joka on nopea ja kiihtyy hyvin. Toisaalta toivotaan, että auto ei kuluttaisi liikaa.
Itse olen saanut elantoni pitkälti autoon liittyvistä asioista, eikä minulla ole kerrottavana kovin suuria ”rakkaustarinoita” omistamistani autoista. Lähinnä olen ollut tyytyväinen, kun olen päässyt autolla ongelmitta sinne, minne pitikin.
Tänään huomasin, että yksi auto on liittynyt elämääni aivan erityisesti. Aamulla, kun aloin tyhjentää sitä omista tavaroistani, palasin ajatuksissani siihen päivään, kun tuo auto tuli käyttööni. Siitä on yli kahdeksan ja puoli vuotta.
Kansanlähetys oli saanut Suomen ulkoministeriöltä suuren osan rahoituksesta Ammaya–Tercha-vesiprojektiin. Sitä varten olimme saaneet myös tämän auton. Tuo upouusi, hohtavan valkoinen neliveto-Nissan-lavapakettiauto oli valmis aloittamaan työt kanssani. Käyttönimeksi sille tuli ”projektiauto”. Muistan sen ilon tunteen, kun ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta Afrikassa työskenneltyäni sain käyttööni uuden auton.
Nyt kierrän autoa ja katson sen jo hieman kellastunutta maalipintaa, harmaantuneita ajovaloja ja lommoja siellä täällä. Mietin, missä kaikessa olenkaan ollut tuon auton kanssa. Se on uskollisena palvelijana antanut turvallisen kyydin yli 173 000 kilometrin matkalla. Suomessa tuo kilometrimäärä ei ole paljoakaan, mutta täällä Etiopian vaikeissa maastoissa se on valtava määrä.
Kolhuja ja lommoja
Muistan ensimmäisen matkan projektipaikkakunnalle projektipäällikkö Kebeden kanssa. Kun ajoimme Jimmasta etelään, noin puolivälissä matkaa Ammayaan lehmälaumaa tieltä pois ajava paimenpoika heitti ruoskallaan autoani. Ruoska jäi kiinni peiliin ja sen puinen kädensija iski ensimmäisen lommon auton kylkeen.
Eräällä matkalla Addis Abebasta Jimmaan näin vastaantulevan auton renkaasta lennähtäneen kiven tulevan suoraan kohti tuulilasiani. Jarrutuksen ansiosta kivi osui onneksi konepellin etureunaan. Siitäkin jäi muistoksi lommo.
Kerran ajoimme Ammayan paikallisen projektijohtajan kanssa Addikseen. Silloin oli Hosainan ja Soddon välillä menossa tietyö. Lähestyessämme Hosainaa liikenne ohjattiin isolle aukealle niitylle. Siitä eteenpäin kuljettaja saikin arvata, missä tie jatkui. Niityllä oli pensaita ja joitain puita. Karjalaumat söivät ruohoa. Autot, ihmiset ja eläimet täyttivät näkökentän sulassa sovussa. Välillä ihmettelin, minne päin kuului mennä.
Yhtäkkiä jonkin pusikon takaa syöksyi aasi täyttä vauhtia. Aasithan eivät väistä, enkä minäkään ehtinyt riittävän nopeasti kiertää sitä. Seurasi melkoinen pamaus, mutta ei siinä sen pahemmin käynyt. Auton oveen tuli iso painauma, ja aasi pyöritteli hetken päätään mutta jatkoi sitten rauhallisesti lönkytellen matkaansa. Olen onnistunut hieman oikomaan ovea, joten ei se niin pahalta näytä.
Erään kaupungin rajan ylittäminen ei onnistunut sekään kolhuitta. Tarkastuspuomin käyttäjä ei osannut päättää, päästääkö autoni eteenpäin vai ei. Ensin hän avasi puomin, jotta voin ajaa, mutta kun pääsin vauhtiin, hän vetäisikin sen takaisin alas suoraan auton kattoon. Auton katolla on kuoppa muistona tuosta epätietoisuuden hetkestä.
Auton alaosa on myös saanut osansa kolhuista. Kun vein eräänä sateisen harmaana aamuna Ammayassa hiekkaa koulutyömaalle, renkaan pito hävisi yhtäkkiä koulun loivassa mäessä. Auto liukui kylki edellä ojaan, missä sattui juuri sopivasti olemaan kivi. Siitä jäi jälki helmapeltiin.
Olen kuljettanut autolla sementtiä, hiekkaa, sepeliä, puita, vesiputkia ja kaikkea muuta tarpeellista eri projekteihin. Jos nuo tavarat laitettaisiin kasaan, tulisi jo pelkästään sementistä useampien tonnien kasa. Ajattelen katsellessani lommoja niitä ihmisiä, jotka ovat saaneet avun puhtaan veden muodossa, ja niitä nuoria, jotka ovat saaneet uuden, paremman koulun kotikyläänsä.
Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.
Auton kyydillä avun luokse
Kaiken tavaran lisäksi kyydissäni on kulkenut lukematon määrä ihmisiä paikasta toiseen. Mieleeni on erityisesti jäänyt matka Terchasta Ammayaan. Muutaman kilometrin päässä Terchan kaupungista on pieni kylä, jossa sijaitsee oma klinikka. Illan hämärtyessä olin lähestymässä kylää, kun näin sairaanhoitajan valkoisessa takissa huitovan autoani pysähtymään. Pysäytin, ja kyselyyni sain vastaukseksi tarpeen viedä potilas Chidan terveyskeskukseen.
Matkaa oli noin 40 kilometriä. Potilas makasi paareilla, ja autoni lavalla oli jo ennestään aika iso kuorma. Hieman siinä pähkäilimme tilannetta. Kuorman uudelleen sijoittelun jälkeen saatiin paareille sen verran tilaa, että uskalsin ottaa ne kaiken muun lisäksi lavalle. Niin paarit kuin potilaskin sidottiin naruilla kiinni kuorman päälle. Mukaan piti mahduttaa vielä lähisukulaiset ja sairaanhoitaja. Ambulanssikuljetus onnistui, ja myöhemmin kuulin, että potilas oli parantunut.
Tähän lienee paikallaan selvitys siitä, minkälaiset liikenneyhteydet Terchassa oli siihen aikaan. Toisinaan autoni saattoi olla ainoa kulkuneuvo tuolla tiellä kokonaiseen vuorokauteen. Maalla ei juurikaan ole yksityisautoja. Kuljetustarve on kuitenkin valtava.
Jimman suuntaan bussi kulki joka toinen päivä. Muutamia pikku kuorma-autoja saattoi liikkua. Toripäivinä liikennettä oli enemmän. Silloin pienten kuorma-autojen lavat olivat täynnä ihmisiä. Pienelle lavalle ahtautui helposti 50 – 60 ihmistä. Valtion virastojen autoja näkyi silloin tällöin liikenteessä.
Kun taitan matkaa lava-autolla, monet ajattelevat, että minulla ei ole mitään kyydissä, kun lavalla ei näy ihmisiä. Harva ajattelee, että viisisataa kiloa sementtiä lavalla on mikään kuorma. ”Kyllähän sinne vielä matkustajia sopisi.”
Toinen tapaus samalta tieltä muistui myös mieleeni. Kerran kun ajelin apupoikani kanssa Jimmaan, näimme miehen kantavan pientä lasta. Miehet eivät yleensä kanna lapsiaan muulloin kuin näiden ollessa sairaana. Mies viittoili kyytiä. Otin heidät kyytiin. Kysymykseen, minne matka, saimme vastaukseksi jotain, mitä emme ymmärtäneet. Apupoikani kyseli amharaksi, minä yritin oromoksi, mutta yhteistä kieltä emme löytäneet.
Olin katsonut mittarista kilometrit, kun otin heidät kyytiin. Kolmekymmentä kilometriä myöhemmin ymmärsimme, että mies halusi pois kyydistä. Voi sitä sanojen tulvaa, minkä saimme palkkioksi! Mies kiitteli vuolaasti molemmilla kielillä, niin oromoksi kuin amharaksikin. Sen verran hän noita kieliä osasi.
Pohdin monesti näiden ihmisten arkea: Millaista on kulkea jalan kolmekymmentä kilometriä sairas pikkulapsi sylissä. Mistä hän mahtoi olla tulossa ja kuinka pitkän matkan hän oli jo kävellyt, ennen kuin pääsi auton kyytiin.
Ulos ikkunasta
Kerran koin melkoisen yllätyksen autoni kanssa. Ammayan projektin yhteydessä teimme myös avustusprojektia Delban kylässä. Kerran paluumatkalla näimme puuhiiltä kantavan miehen. Päätimme ostaa säkin, jos saisimme sen sopivaan hintaan. Kyllä, hinta oli sopiva ja kaupat tulivat. Ongelma oli vain, ettei meillä ollut juuri sopivaa rahaa. Niinpä myös tuo mies halusi tulla kaupunkiin kanssamme, saada rahansa ja käydä samalla myös torilla.
Niin ajoin autollani asuntoni pihaan ja poistuin sisälle hakemaan rahaa. Myös kanssani matkustanut paikallinen projektijohtaja poistui autosta. Vain tuo mies jäi autoon. Hän kuului syrjittyyn ja halveksittuun Manja-heimoon eikä varmaan koskaan ennen ollut matkustanut autossa. Hän ei tiennyt, miten auton oven saa auki. Olin jättänyt kuskinpuoleisen oven ikkunan noin puoliväliin asti auki. Kun tulin sisältä rahojen kanssa takaisin, näin miehen keinottelevan itsensä tuosta pienestä ikkunan raosta ulos. Melkoinen suoritus aikuiselta mieheltä.
Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.
Autoni on ollut ensimmäinen auto monessa kylässä. Yhdellä tällaisella matkalla paikallisen papin ja rovastikunnan johtajan kanssa jokea ylittäessämme kivi pyörähti etupyörän alta niin, että se kiilautui etuakselin alle. Koko keula nousi ylös keskellä jokea. Etuveto oli poissa pelistä, kun pyörät nousivat ilmaan, ja takapyörät sutivat tyhjää. Niinpä matkalaiset riisuivat vaatteensa ja menivät jokeen irrottamaan kiveä.
Puitten ja lapion kanssa teimme työtä puolisen tuntia, ennen kuin auto liikahti sen verran, että etupyörät löysivät pitoa. Peruuttamalla pääsin pois joesta, ja sitten onnistuimme ylittämään joen hieman eri paikasta. Olimme olleet tuolla reissulla katsomassa suojattavan lähteen paikkaa. Täysin tietöntä taivalta oli kuusi kilometriä, pelkkää ajouraa lisäksi 24 kilometriä.
Tuon jokiseikkailun takia olimme myöhässä aikataulusta. Illalla alkava sade pääsi vielä yllättämään meidät ennen päätielle pääsyä. Yhdessä ylämäessä kaivoimme esiin kuivaa maata, jotta pyörät saisivat pitoa ainakin 100 metrin matkalle. Pääsimme yöpaikkaamme hyvin väsyneinä ja erittäin mutaisina.
Turvallisia kilometrejä
Kehitysyhteistyöprojektit on saatu päätökseen, ja poistan tavaroitani autosta. Sen mittarissa olevat kilometrilukemat tarkoittavat, että auto on aika siirtää kevyempiin hommiin ja paremmille teille.
Moni hiippakunta, rovastikunta ja seurakunta on autosta kiinnostunut. Olen varma, että se kuljettaa vielä pitkään uskollisena palvelijana pappeja ja muita kirkon ihmisiä. Kirkon työ on laajaa ja matkat pitkiä kulkea jalan tai muulilla. Heille auto tulee olemaan kaivattu apu. Toivon autolleni monia turvallisia kilometrejä ja hyviä seikkailuja uusien kuljettajien kanssa.
Addis Abebassa 8.12.2015
Aki Tuppurainen
Kirjoittaja toimii lähetystyössä Etiopiassa.
Lue lisää Raimo (Aki) ja Pirkko Tuppuraisen työstä täältä.