Tapaan Lasnamäen kaakkoisimmassa pihapiirissä Martinin. Hänen sukunsa on asunut näillä main jo yli sata vuotta:
”Täällä Irun linnoituksen ja Pirita-joen tienoilla tiedetään arkeologisten löytöjen perusteella olleen asutusta jo parin tuhannen vuoden ajan. Ensimmäiset kirjalliset maininnat siitä löytyvät 1400-luvulta. Pohjan sodan jälkeen ruton ja nälän riepottelema kylä jäi tyhjilleen, mutta pikkuhiljaa elämä palautui taas uomiinsa.
Äitini isoisä Jüri otti vuonna 1911 valtiolta lainaa ja osti Väon kylässä sijaitsevan Plaasin tilan. Rehellisenä miehenä hän maksoi lainansa takaisin etuajassa ja oli velaton mies, kun Viro vuonna 1918 itsenäistyi. Isoäitini mielestä hänen isänsä oli turhankin rehellinen − itsenäistymisen jälkeen laina olisi joka tapauksessa unohdettu!
Plaasin tilalla pidettiin maitokarjaa. Varojen karttuessa isopappa Jüri rakensi tilalle kalkkikivestä, mitä tarvittiin. Neuvostoliiton aikana osa tilasta otettiin kolhoosin käyttöön, esimerkiksi tällä hetkellä enoni työpajana toimivassa rakennuksessa oli 1970-luvun lopulle asti kolhoosin heinälato! Isopapan elämä päättyi Venäjällä, jonne hänet oli kyyditetty toisen maailmansodan jälkeen.
Olen neljännen polven plaasilainen. Lapsuudessani vietin täällä maalla kaikki kesät, vaikka talvisin asuimme ja koulutieni aloitin Mustamäellä. 70-luvulla tämä Väon kylä liitettiin osaksi Lasnamäen kaupunginosaa, jossa uuden kerrostaloalueen rakentaminen oli edennyt jo toiseen suureen etappiin, Laagnan lähiön rakentamiseen.
Tuohon aikaan huoneistoja ei myyty eikä ostettu, vaan ne määrättiin ja jaettiin ihmisille eri perustein joko puolueen, ammattiyhdistyksen, työpaikan tai kaupunginhallituksen päätöksen perusteella. Isäni oli työssä rakennusalalla, ja hänelle määrättiin sitä kautta suurempi asunto vastavalmistuneesta talosta, joka oli rakennettu Laagnan lähiöön erityisesti neuvostoarmeijan upseereitten perheille. Mustamäen kaksio vaihtui Lasnamäen kolmioon, kasvoihan perheessä jo kaksi poikaa. Jos toinen meistä olisi ollut tyttö, olisimme saaneet neljä huonetta! Niinpä kun olin 10-vuotias, muutimme Lasnamäelle, josta olikin lyhyt matka tänne mummolaan.
Muistan elävästi Lasnamäkeä halkovan suuren Laagnan tien rakentamisen. Kalkkikiveen louhittu leveä syvennys oli lähellä kotiani, ja siellä tuli leikittyä monet leikit, venäjän- ja vironkieliset lapset yhdessä. Suurista kaapelirullista syntyi lauttoja, joilla purjehdittiin louhoksen pohjalle syntyneessä lammessa.
Lasnamäkeläisessä kerrostalossa asuu enemmän ihmisiä kuin keskikokoisessa maalaiskylässä. Meidän talossamme oli armeijan väkeä eri puolilta Neuvostoliittoa, ja kansallisuuksien kirjo oli suuri. Välillä tuntuu, että sota jatkuu siellä edelleen.
Nykypäivänä, kun asunnot on yksityistetty ja vastuu yhteisistä asioista siirtynyt asukkaiden muodostamien taloyhtiöiden harteille, asukkaiden suuri kirjo asettaa omat haasteensa. Ei ole helppoa löytää yhteistä kieltä ja saada kaikkien osakkaiden suostumusta peruskorjausikään tulleiden rakennusten remonttihankkeisiin. Taloyhtiöiden toiminta on ollut lasnamäkeläsille suuri ja kallis demokratiakoulu, jossa on koettu monenlaisia valtataisteluita, konflikteja, salajuonia ja vallankaappauksia. Onneksi on ollut myös aktiivisia ihmisiä, jotka ovat tarmokkaasti panostaneet yhteiseksi hyväksi.
Minun Lasnamäkeni on täynnä vastakohtaisuuksia. Plaasi kuuluu Lasnamäen kaupunginosaan, ja maksamme kiinteistöveroa sen mukaisesti, mutta käytännössä kyläkolkkamme täyttää monetkin syrjäseudun haja-asutusalueen merkit: ei julkista liikennettä, ei kaapeliverkkoa, ei vesi- eikä viemäriverkostoa − vain tie, joka sekin muutetaan pian moottoriliikennetieksi, jolle jalankulkijoilla ei ole asiaa, vaikka erillistä kevyen liikenteen väylää ei ole suunnitteilla! Sen sijaan meillä on täällä peurat, jänikset, ketut, haikarat sekä avarat maisemat tähtitaivaan tarkkailuun!”
Teksti ja kuvat: Kirsti Malmi
Kirsti Malmi on Kansanlähetyksen lähetti Virossa. Voit tutustua häneen ja tilata uutiskirjeen tästä linkistä.