Hei, olen Wolde. Kerron pienen kertomuksen elämästäni. Synnyin Kambatan maakunnassa Etiopiassa. Isäni ja äitini ovat maanviljelijöitä. Ollessani viiden vanha muutimme kauas synnyinseudultani. Muutimme Delbaan, koska isälleni oli kerrottu, että täällä on paljon viljelykseen kelpaavaa maata, toisin kuin siellä, missä aiemmin asuimme.
Muutimme monien muiden saman kylän ihmisten kanssa kuumia ja pölyäviä teitä pitkin istuen kuorma-auton lavalla. Matka oli pitkä ja väsyttävä, mutta samalla myös mielenkiintoinen, sillä en ollut koskaan aiemmin ollut kaukana kotiseuduiltani.
Saavuimme uuteen kyläämme myöhään illalla. Olimme ajaneet viimeiset viisi tuntia pimeää tietöntä taivalta, läpi metsien ja välillä korkeiden elefanttiruohojen reunustamaa ajouraa. Olin hieman peloissani, sillä maisema oli kokonaan erilaista kuin se, mihin olin tottunut. Onneksi isä ja äiti olivat mukana.
Paikka, jossa vietimme ensimmäisen kuukauden, oli vain ruohokatos. Muistan siitä ajasta sen, kuinka miehet olivat kiukkuisia ja riitelivät usein keskenään. Riidat olivat joskus tosi pelottavia. Kysymys oli siitä, kuka saa minkäkin maa-alueen viljeltäväksi: kuka saa paikan läheltä jokea ja kuinka paljon maata siihen kuuluu.
Kuukauden jälkeen muutimme katoksesta pieneen ruohomajaan. Isäni ja äitini olivat sen rakentaneet keskelle sitä aluetta, joka oli nyt meidän uusi maatilamme. Meillä ei ollut mitään, millä muokkaisimme pellot. Vanhempani kuokkivat ensimmäiseä vuonna pellot kuokalla. Muutossa emme olleet saaneet tuoda mukanamme eläimiämme. Eläimistä saamamme rahat kuluivat elämiseen ensimmäisen sadon saamiseen mennessä. Isä ja äiti olivat usein tosi väsyneitä, olivathan he omin käsin raivanneet pellot, kuokkineet ja kitkeneet ne. Lisäksi täällä oli paljon kuumempaa kuin entisessä kylässämme.
Onneksi ensimmäinen sato tuosta muokkaamastamme maasta oli hyvä. Saimme paljon paremman sadon täällä kuin entisellä asuinalueellamme.
Sitten isäni alkoi jutella muitten kylän miesten kanssa meistä lapsista. Minne me menisimme kouluun? Useampaan kertaan miehet istuivat puun alla ja puhuivat koulusta, opettajista, klinikasta, puhtaasta vedestä ja muusta elämästä täällä Delban kylässä. Välillä miehet olivat tosi vihaisia jollekin, joka oli luvannut antaa kaiken tuon, mistä keskusteltiin. Tuon jonkun nimi oli hallitus.
Sitten eräänä päivänä, kun olimme ahkeroimassa pelloillamme, kuulin huutoa: ”Forintsi, forintsi.” Se tarkoitti: ulkomaalainen, ulkomaalainen. Me kaikki ryntäsimme katsomaan. Nuo ulkomaalaiset tulivat valkoisella autolla. Olimme innoissamme, sillä kylässämme ei ollut käynyt autoa pitkään aikaan ja varsinkaan tuollaista pientä autoa. Yleensä autot olivat olleet kuorma-autoja. Yhtäkkiä aloimme hyppiä ja tanssia auton ympärillä, niin innoissamme me olimme. Tuo ulkomaalainen tuli kylään ja meidän majaamme. Siellä hän keskusteli isäni kanssa ja monen naapurimme kanssa, kun kaikki pakkaantuivat sisälle. En ymmärtänyt, mistä puhuttiin, mutta välillä keskustelu oli aika kovaa.
Illalla, ulkomaalaisen lähdön jälkeen, isäni kertoi, että hallitus ei ollut kyennyt tekemään koulua meille, mutta josko tämä ulkomaalainen ja hänen mukanaan olleet kirkon ihmiset pystyisivät tekemään jotain meidän kylämme hyväksi.
Tuon päivän jälkeen ulkomaalaiset kävivät kylässämme usein. He rakensivat koulun, suojasivat lähteen ja auttoivat monella tapaa meidän kyläämme. Kun koulua rakennettiin, olin äitini mukana, kun hän kantoi vettä rakennukselle. Hän sai siitä palkkaa ja antoi siitä myös minulle. Se oli ensimmäinen oma rahani.
Kun koulu valmistui, koko kylä oli kokoontunut koululle. Tuo ulkomaalainen kertoi, että siellä mistä hän on tullut, jostakin hyvin kaukaa, on ihmisiä, jotka ovat halunneet auttaa meitä. Niitten ihmisten antamilla rahoilla meille tehtiin koulu. Myös pulpetit olimme saaneet sen maan nuorten lahjoittamana. Kaikkein parasta oli se, että saimme koululle jalkapalloja. Usein koulun jälkeen pelaamme palloa kavereiden ja opettajien kanssa.
Äitini on myös onnellinen, koska veden hakeminen ei kunnon suojatun lähteen ansiosta enää kestä niin kauaa kuin ennen. Toivon, että tällaisia avun antajia olisi enemmän. Kiitos teille pohjoisen maan ihmiset!
– Raimo ”Aki” Tuppurainen
Kirjoittaja toimii Jimman koulutuskeskuksen rakennushankkeen projektikoordinaattorina. Hänellä on takanaan yli 20 vuoden monipuolinen työsarka Kansanlähetyksen lähetystyöntekijänä Etiopiassa.
Artikkelikuva Delban koulusta.
