Noin puolen tunnin junamatkan päässä Berliinistä, Oranienburgin pikkukaupungin liepeillä, sijaitsee Sachsenhausenin keskitysleiri . Leiri sai alkunsa maaliskuussa 1933 natsien päästyä valtaan, kun Waffen-SS eli natsi-Saksan SS-joukkojen aseistettu siipi pystytti keskitysleirin entisen olutpanimon alueelle.
Aluksi leirille tuotiin etupäässä kansallissosialismia vastustaneita poliitikkoja, kommunisteja, lehtimiehiä ja vastaavia. Leiri ei aluksi ollut varsinainen tuhoamisleiri, mutta siellä oli epäinhimilliset olot ja vankeja pidettiin nälässä. Leiri oli hyvin julkisella paikalla. Vilkas tie pohjoisesta kohti Berliiniä kulki leirin vierestä. Lisäksi vankeja vietiin ulkopuolelle töihin ja heistä jotkut pääsivät pakenemaan. Karanneet vangit levittivät leiristä tietoa ulkomaailmassa, mutta heidän paljastuksiinsa ei juuri reagoitu.
Vuonna 1934 tämä ensimmäinen leiri suljettiin, ja Sachsenhausenin kaupunginosaan, noin puolentoista kilometrin päähän Oranienburgin keskustasta, rakennettiin uusi SS:n hallitsema keskitysleiri. Sinne natsit toivat vastustajiaan sekä juutalaisia ja muita rodullisesti ala-arvoisiksi lukemiaan, kuten romaneja ja homoseksuaaleja. Toisen maailmansodan syttymisen jälkeen sinne tuotiin sotavankeja sekä itä- että länsirintamalta. Noin 10 000 venäläistä sotavankia surmattiin vuonna 1941 vain parin kuukauden sisällä.
Arbeit macht frei, työ vapauttaa
Uusi leiri oli kolmion muotoinen. Sen rakennuksien rivistöt muodostivat kehiä A-torni -nimistä sisäänkäyntiä kohden. Monien muiden keskitysleirien tavoin A-tornin portissa luki motto Arbeit macht frei, työ vapauttaa. Leirin toiminta-aikana vuosina 1933–1945 siellä oli vangittuna yli 200 000 ihmistä.
Sachsenhausenin leirillä toimi myös kaikkien Saksan valtakunnan keskitysleirien keskushallinto. Siellä työskenteli muun muassa Rudolf Höss, joka oli myöhemmin pahamaineisen Auschwitzin keskitysleirin päällikkö.
Sachsenhausen luokitellaan ensisijaisesti työleiriksi, mutta siellä myös murhattiin systemaattisesti kymmeniätuhansia ihmisiä. Vangit kuolivat myös tauteihin, nälkään, pakkotyöhön, kylmään ja pahoinpitelyihin. Vuonna 1942 natsit rakensivat leirille Z-asema -rakennuskompleksin, jossa sijaitsi kaasukammio. Heidän vitsinään oli, että se tarkoittaisi vankien elämän viimeistä kohdetta, sillä Z on saksalaisten aakkosten viimeinen kirjain.
Saksan häviö läheni
Vuoden 1945 alussa Sachsenhausenissa oli noin 58 000 vankia ja sitä ympäröivillä alaleireillä yli 20 000 lisää. Kun Neuvostoliiton puna-armeja tavoitti Oder-joen Saksan itärajalla helmikuussa 1945, leirin komendantti määräsi vangit evakuoitaviksi. Heikot vangit sekä vaarallisiksi luokitellut vangit, kuten venäläis- ja brittiupseerit, ammuttiin. Tätä seuranneina viikkoina tuhansia vankeja siirrettiin muille keskitysleireille.
Huhtikuun 21. päivänä leirillä oli jäljellä 38 000 vankia. Näistä 35 000 jaettiin viidensadan vangin yksiköihin, jotka sitten komennettiin marssimaan luoteeseen. Sodan viimeisten päivien kuolonmarsseilla vilu, nälkä, uupumus ja SS-miesten väkivalta tappoivat monia. Vihdoin 29. huhtikuuta 1945 vartijat pakenivat, ja Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton joukot vapauttivat loput vangeista.
Leirille jääneistä noin 3 000 vangista kolmesataa kuoli vapautusta seuranneina viikkoina vankeusaikanaan kokemiensa rasitusten vuoksi. Sodan loppumetreillä natsit yrittivät piilottaa todisteita massamurhasta läheiseen kanavaan. Kuitenkin neuvostojoukot löysivät saapuessaan paikalle vielä tonneittain tuhkaa ja luita.
Erikoisleiri nro 7
Heti voitonjuhlan jälkeen puna-armeija alkoi rakentaa kymmentä erikoisleiriä valloittamilleen alueille. Elokuussa vuonna 1945 Sachsenhausenista tuli erikoisleiri nro 7. Leirille koottiin vangittuja natseja, erityisesti natsipuolueen jäseniä, mutta myös maanpettureina pidettyjä puna-armeijan sotilaita. Siten esimerkiksi natsien Sachsenhausenissa pitämiä venäläisiä sotavankeja joutui nyt uudestaan samaan paikkaan omien maanmiestensä vangitsemina.
Erikoisleiri nro 7 oli eristetty ulkomaailmasta täydellisesti. Leiri oli tarkoitettu kovennettuun vankeusrangaistukseen ja siellä harjoitettiin myös kommunistista uudelleenkasvatusta. Vangit eivät joutuneet kovaan pakkotyöhön eikä heitä ollut tarkoitus tuhota. Siitä huolimatta erikoisleiriin vangituista 60 000 ihmisestä noin 12 000 kuoli vankilaolojen vuoksi nälkään ja tauteihin. Vuonna 1950 erikoisleiri lakkautettiin ja vangit vapautettiin.
Leirivierailu mietityttää
Vuonna 1961 leiristä tehtiin kansallinen muistomerkki, ja vuodesta 1993 alueella on toiminut keskitysleirimuseo.
Vierailu leirillä on vaikuttava kokemus. Siellä oli krematorio, jossa poltettiin surmattujen ihmisten ruumiita. Ruumiiden polttamisen hajun ja savun on täytynyt haista puolentoista kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Mitä ihmiset ajattelivat? Mikseivät he reagoineet mitenkään? He vain jatkoivat vuosikausia normaalia elämäänsä tekemättä mitään. Pohdin sitä, miten voimme joutua syyllisiksi hirmutekoihin vain siksi, että emme tee mitään.
Passiivisesti hyväksymme pahan vallan kasvun. Historia toistaa itseään. Jos nykypäivinä voimme Suomenkin kaduilla nähdä natsi-lippujen liehuttamista, niin miten me reagoimme siihen? Tai siihen, kun vanhuksia, vammaisia, iholtaan erivärisiä ihmisiä tai niin sanotusti lisäarvoa tuottamattomia ihmisiä kohdellaan kaltoin.
Hyväksymmekö me sen, että heitä nimitetään ihmisroskaksi? Jos pahaa ei vastusteta, niin se kasvaa koko ajan. Kristittyinä me tiedämme, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja on Kristuksen lunastustyön tähden äärettömän arvokas. Onko tämä tieto meillä vain pään tietoa, vai elämmekö me uskomme mukaisesti? Lähdemmekö puolustamaan niitä, joita sorretaan? Vai katselemmeko me vain vierestä hiljaa?
Tarja Ikäheimonen, Kansanlähetyksen työntekijä
Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat maahanmuuttajatyöhön Saksassa.
Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.
Jumalan siunausta sinulle!