Keskieurooppalainen talvipäivä tuntuu kylmältä, vaikka pakkasta ei olekaan. Kuljen pikkukaupungin katua pää kumarassa omissa ajatuksissani. Pienen kioskin kohdalla havahdun – pistäytyisinkö pitkästä aikaa tervehtimässä Berkiniä?
Kioskin ikkunaa koristavat värikkäät vesipiiput. Muutoin sisätila on vaatimaton ja vähän nuhjuinen, siisti kylläkin. Valikoima on tavanomainen: sanomalehtiä, tupakkaa, alkoholia, limsoja, naposteltavaa, peruselintarvikkeita ja automaatista mukaan otettavaa kahvia. Pakettipalvelukin löytyy.
Berkin tervehtii hymyillen:
– Hei, mitä kuuluu? Sinua ei olekaan näkynyt. Ottaisitko kahvin? Onhan sinulla aikaa?
Vastausta odottamatta Berkin kävelee nurkassa seisovalle kahviautomaatille, ja kohta kädessäni on pahvikupponen kuumaa kahvia. Maistuuhan se lämmikkeeksi.
Berkiniin, syyrialaiseen perheenisään, tutustuin maahanmuuttajien integraatiokurssilla saksaa opiskellessamme. Muutaman kuukauden alkeissaksaa tahkottuamme Berkin jäi kuitenkin kurssilta pois ja kertoi ryhtyneensä yrittäjäksi. Hän oli ostanut kioskin. Opiskelu oli ollut ”niin tylsää ja turhauttavaa” ja hän oli myös vahvasti sitä mieltä, että ”pitäähän sitä oikeasti jotain tehdä”.
Berkin puhuu sujuvasti englantia. Saksaakin hän on oppinut työssään niin hyvin, että pystyy mukavasti palvelemaan asiakkaita. Palveluasenne ja ystävällisyys auttavat tilanteissa, joissa ei heti löydy yhteistä kieltä. Juttelumme lomassa asiakkaita piipahtelee harvakseltaan, kuka lehteä ostamassa, kuka postipakettia lähettämässä.
Saksan kurssilla olin kysynyt, voinko rukoilla Berkinin ja hänen perheensä puolesta. Vaimo ja lapset olivat pakolaisleirillä toisessa maassa ja mies etsi jatkuvasti keinoa, miten saada heidät luokseen Saksaan. Nyt hän on iloinen ja huojentunut:
– Vihdoin olemme yhdessä! Matkoihin meni iso summa rahaa, mutta se ei merkitse mitään, kun saamme taas olla yhdessä perheenä. Nyt voimme jatkaa elämää turvassa, sotaa pelkäämättä.
– Kiitos Jumalalle, mikä ihana rukousvastaus! Olen iloinen puolestanne!
Muuta en osaa sanoa. En tiedä, miltä tuntuu elää sotaa peläten. En osaa sitä oikein edes kuvitella. En tiedä sitäkään, miltä tuntuu elää erossa perheestä tietämättä, milloin seuraavan kerran tavataan. Ihmettelen, miten ihmiset selviävät näistä suurista elämänkriiseistä ja jaksavat aloittaa elämänsä alusta.
Kiitän kahvista, toivotan Jumalan siunausta ja lupaan tulla pian uudestaan.
– Tulkaa joskus vaimosi kanssa kylään kotiimmekin, Berkin huikkaa vielä perääni.
Painan kioskin oven kiinni. Kotimatkalla mielessä pyörii Berkinin perhe ja elämä. Tiedän, että tällaiset pienetkin, varsin arkipäiväiset kohtaamiset ovat tilanteita, joissa voimme osoittaa maahanmuuttajalle lähimmäisenrakkautta. Välittää, kuunnella, rukoilla, keskustella, käydä kylässä, auttaa.
Kuka on sinun lähimmäisesi, kanssaihminen tänään?
Kuva ja teksti: Toni
Kirjoittaja toimii maahanmuuttajatyössä
Turvallisuussyistä henkilöiden nimiä ei julkaista.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suuressa mukana -lehdessä