Tallinnan eteläpuolella sijaitsevassa Sakun kunnassa järjestettiin kirkon peruskiven muuraustilaisuus 18.6.2019 lämpimässä kesäisessä säässä.
Arkkipiispa Urmas Viilma toimitti siunauksen, ja häntä avustivat Hagerin kirkkoherra Jüri Valsalu ja Sakun seurakunnan pastori, Norjalainen lähetystyöntekijä Magne Mølster.
Väkeä oli paikalla satakunta. Suurimmaksi osaksi virolaisia, mutta myös Lohjan ystävyysseurakunnasta ja Liikemiesten lähetysliitosta. Myös Norjasta oli ystävyysseurakunnasta ja Mølsterien lähetysjärjestöstä edustus paikalla.
Sakussa on unelmoitu omasta kirkosta pitkään. Viron perinteen mukaisesti väki on käynyt suvun perinteisissä kotiseurakunnissa, siis muualla kuin Sakussa, joka on uusi kauppala. Siksi Sakussa on vähän seurakuntalaisia, ja heistä jäljelle oli jäänyt tusinan verran vanhuksia.
Sakussa oli aikanaan Veljesseurakunnan rukoushuone, jossa aloitettiin luterilaiset jumalanpalvelukset 1990-luvun alkupuolella. Ensin aktivistit rukoilivat omaa pappia, sitten omaa kanttoria, ja lopulta omaa kirkkoa. Jumala on vastannut kaikkiin rukouksiin, totesi yksi seurakunnan vanhimmista, 85-vuotias Mihkel Reinup. Lähes kaikki vanhat ovat jo haudan levossa, mutta uusia on tullut tilalle.
Raamatun mukaan yksi kylvää, ja toinen korjaa, mutta Jumala antaa kasvun. Kansanlähetyksen lähettiperhe Maria ja Jukka Repo olivat aikanaan 2007-2011 Sakussa lähetystyössä, ja tuolloin käynnisteltiin seurakunnan rekisteröintiä, ja haaveiltiin omasta kirkosta. Tuolloin haaveet olivat epärealistisia. Mihkel Reinup kertoi, että 10 vuotta sitten hänen uskonsa ei riittänyt siihen, että jonain päivänä oma kirkko voisi toteutua.
Monesti on niin, että kylväjä ei näe leikkaamista, mutta Revoilla oli etuoikeus olla mukana juhlassa. Aikanaan kylvetty sana sai kirkon peruskiven muuraamisen osalta muuttua leikkaamiseksi. Jumala on vaatimattomalle alulle antanut kasvun, ja nuorekkaan oloinen Sakun Tuomaksen seurakunta porskuttaa eteenpäin lähes kokonaan paikallisten vastuunkantajien voimin.
Lähetystyöntekijä Magne Mølsterin virolainen puoliso Ave Mølster arveli, että he työskentelevät vielä 5-7 vuotta, eli joitakin vuosia kirkon valmistumisen jälkeen.
Nyt arvokkaan oloiselle, juuri kirkolle sopivalle paikalle Pähklimäelle oli liuskekivikerrostumaan kaivettu ja valettu perustukset, sekä ensimmäisen kerroksen seinät oli muurattu paikalleen.
Arkkipiispan puheen, virsien ja rukousten jälkeen aikakapseliin suljettiin eri tahojen tervehdykset, sekä nykyään käytössä olevat metallirahat. Arkkipiispa Urmas Viilma mainitsi puheessaan, että hänen toiveensa on, että kirkko voisi palvella Sakussa Kristuksen toiseen tulemiseen saakka, jotta aikakapselia ei koskaan tarvitsisi avata.
Siunauksessa avustivat Hagerin seurakunnnan kirkkoherra, Länsi-Harjun rovastikunnan lääninrovasti Jüri Valsalu. Hageri on Sakun emäseurakunta, joka on mahdollistanut uuden seurakunnan syntymisen.
Arkkipiispa mainitsi puheessaan, että nykyaikana olemme muuttuneet projekti-ihmisiksi. Kaikki nähdään projekteina, ja ihmisen on vaikea tarttua mihinkään kiinni, sillä kaikki muuttuu. On lastenkasvatusprojekti jne. mutta kirkko edustaa iankaikkisuutta ja pysyvyyttä.
Aikakapselin sulkemisen jälkeen sylinteri pudotettiin perustukseen muurattuun putkeen, ja arkkipiispa pudotti kolmesti laastia päälle: Isän, pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Sen jälkeen kaikki halukkaat saivat käydä laastia pudottamassa. Halukkaita riitti, ja ”maljasta tuli ylitsevuotavainen”.
Sakun kirkon rahoitus on järjestynyt monesta eri lähteestä: Vanhan kaupungin keskustassa tyhjänä vuosia ollut Nigulisten kirkko myytiin valtiolle. Sakun kirkonrakennussäätiö on kovasti kerännyt varoja, ja olkansa ovat yhteisen ikeen alle antaneet myös ystävyysseurakunnat. Varoista on noin puolet kerätty, ja keräys jatkuu edelleen.
Juhlan päätteeksi pöytä oli katettu virolaiseen tapaan pullarinkeleillä sekä kesän herkuilla, tuoreilla mansikoilla ja viinirypäleillä. Juhlassa kuultiin myös kunnanjohtajan, paikallisen Lionsklubin, naisten kodinturvaliiton ja Eestin evankelisen allianssin tervehdys.
Lainauksia arkkipiispan puheesta:
Muuraamme kristillisen kirkon peruskiveä aikana, jolloin kristilliset arvot ovat Euroopassa katoamassa. Arvojen keskipisteessä on ihminen fyysisine tarpeineen. Kuitenkin sen rinnalla ihmiset alkavat jäädä henkisesti yhä köyhemmiksi. Ihmiset kadottavat itsensä. Kristillisten arvojen kadottamisen ja Jumalan sivuun jättämisen kanssa ihmiset alkavat yhä useammin kokea, että he ovat maailmassa yksin, vaikka on tuhansia ihmisiä ympärillä. Me elämme maailmassa, missä on alkanut hallitsemaan kiire ja projektiajattelu. Muutokset tapahtuvat yhteiskunnassa yhä nopeammin ja ihmisten väliset suhteet ovat myös muuttuneet projekteiksi. Se tarkoittaa: väliaikaisiksi. Kuitenkin ihminen etsii jotain pysyvää. Jumalan sivuun jättäminen elämästä pistää vastuun kaikesta ihmisen omille harteille. Oman tulevaisuuden edessä. Vastuun ihmisen arvaamattomasta tulevaisuudesta, mitä ihminen ei voi itse hallita. Se on kuorma, mitä on raskas kantaa. Kuka olisi valmis sen kuorman ottamaan itselleen? Auttamaan sen kantamisessa ja antamaan elämän rohkeutta. Jeesus sanoi kerran oppilailleen: Rauhan minä annan teille, oman rauhani, minä en anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. (JOh. 14:27) Se rauha, mitä maailma ei voi antaa, on se, mitä ihmiset tänä päivänä kaipaavat. Mitä nämä omaan elämäänsä etsivät, vaikka eivät osaa sitä sanoittaa. Kirkon missio tänä päivänä on ihmisen ja Jumalan yhteensaattaminen. Ihmiselle mahdollisuuden antaminen nähdä tässä elämässä, tuntea henkilökohtaisesti hänen kosketuksensa sanan ja sakramenttien kautta ja löytää siitä ilo ja rauha.
Kun tämä kirje päätyy Sakun Tuomaksen kirkon peruskiveen, on kulunut vuosisata siitä, kun Viro on ollut itsenäinen valtio. Kirkolla on Eestissä ollut parempia ja huonompia aikoja. Esimerkiksi 1939 kuului Viron evankelisluterilaiseen kirkkoon 875 000 ihmistä, 2018 heitä oli vain 152 000. Lahjoittajia 80 vuotta sitten oli 253 750, nyt vain 25 500. Jäsenten määrä on tippunut 5,5 kertaa ja lahjoittajien määrä kymmenesosaan.
Meillä on edessä suuri työ. Ihmisten tie takaisin kirkkoon on liian pitkä ja katkonainen. Jos emme mene Jumalasta kauas joutuneita vastaan, jos heille ei puhuta Jeesuksesta, eikä kohdata heitä henkilökohtaisesti, niin emme vastaa heidän hengellisiin tarpeisiinsa.
Viron kirkolla ei ole koskaan ollut niin hyviä mahdollisuuksia sanoman eteenpäin viemiseksi kuin on nyt. Takana on puoli vuosisataa neuvostomiehityksen aikaa, mikä katkaisi Viron kristillisen perinteen ja tuhosi kristilliset perinteet ja juuret. Niiden palauttamisen aika on alkanut suotuisissa olosuhteissa. Viime vuosina on kasvanut kirkon näkyvyys, sen osa ja merkitys yhteiskunnassa. Kirkon työntekijöiden sanalla on vaikutus, ja sitä kuunnellaan yhä tarkemmin. Se tarkoittaa, että hengelliset työntekijät eivät puhu kuuroille korville. Meidän puheemme huomioidaan. Meidän sanomallamme on painoarvoa. Olemme tällä hetkellä kaukana siitä, että meitä maailmassa vainottaisiin. Me elämme ja toimimme täysin vapaassa yhteiskunnassa, jossa kaikilla on oikeus omaan näkemykseen ja oman ideologian levittämiseen, sillä tänään on sananvapaus.
Aikaamme kuvastaa rajojen häviäminen ja muurien sortuminen. Samalla se tarkoittaa omien oppien ja ideologioiden vapaata levittämistä. Meidän täytyy kristillisenä kirkkona pitää itsemme näkyvillä muiden joukossa. Ja taistelussa ihmissieluista niitä vastaan, ketkä pyrkivät johdattamaan ihmisiä kauemmas Kristuksesta muiden voimien puoleen.
Kristus on antanut Pyhän Hengen kautta meidän käsiimme rukouksen voiman, sakramenttien salaisuuden, siunaamisen ja pyhittämisen vallan, parantamisen ja pahojen henkien pois ajamisen, kaiken kattavalla rakkaudella palvelemisen. Kirkolla on hengelliseen sodankäyntiin tarvittava koko sotavarustus. Mutta se tarvitsee myös maallisia voimavaroja omaan palvelutyöhönsä. Tarvitsemme myös paikkoja, joissa on rauha maailman melulta. Paikkoja, joihin ihmiset saavat kokoontua, joissa ihmiset saisivat olla yhdessä Jumalan nimessä, paikkoja, joissa heitä odotetaan, joissa heillä on mahdollisuus päästä osalliseksi Jumalan sanasta ja sakramenteista.
Olemme Eestissä viimeisten 30 vuoden aikana raunioista nostanut tai uudisrakennuksia tehneet, ja kirkolliseen käyttöön ottaneet 50 luterilaista kirkkoa, kappelia sisältäen myös ekumeenisessa käytössä olevat vankilakappelit. Ja kuitenkaan ne eivät riitä.
Viimeisten 50 vuoden aikana on 70 % ihmisistä muuttanut maalta kaupunkeihin. Mutta kirkot ovat jääneet maalle. Tänään alamme rakentaa kirkkoa tänne, yli 10 000 asukkaan Sakun kunnan sydämeen, Sakun kauppalaan, johon on elämään asettunut paljon ihmisiä, mutta josta puuttuu kirkko. Tulkoon tästä kirkosta osa Jumalan valtakuntaa, jossa ovet ovat aina kaikille avoinna, paikka, jossa Jumalan luokse löytävät ne, ketkä häntä vasta etsivät, paikka, jossa jaetaan Jumalan Sanaa ja sakramentteja. Paikka, jossa tarvitsija voi löytää viisautta, rohkaisua, toivoa ja lohdutusta.
Tämä teksti laitetaan aikakapseliin. Se on kääntyminen niiden puoleen, jotka sitä kenties joskus lukevat, mutta kaikkein parasta olisi, jos tämä kirkko olisi ikuinen, ja sitä kapselia ei tarvitsisi koskaan ottaa ylös, sillä kirkko on elävä ja tämä kirkkohuone pysyy, sillä se on perustettu varmalle pohjalle, ja sen kulmakivi on Kristus itse.
Käännös arkkipiispan puheesta: Samuel Repo
Jukka Repo
kotimaisen työn johtaja
