Kesällä 2000 lähdin maanantaina 17. heinäkuuta Wienistä vaimoni Sandin ja lastemme kanssa viemään avustuskuormaa Bulgariaan. Ennen keikalle lähtöä piti suorittaa kaikki lähtörituaalit.
Ensimmäinen kerros kuormaan tuli trukkilavoilla ja toinen kerros käsin lempaten päälle. Kyytiin lastattiin elintarvikkeita, vaatteita, kenkiä, patjoja, peittoja, sairaalasänkyjä, lattianrakennusmateriaaleja, saippuaa ja tekstiilejä. Kävin välillä Lagerhausin vaa’alla tarkistamassa akselipainot. Painojen kanssa piti olla tarkkana, koska siihen aikaan Romanian rajalla akselin maksimipainon ylittäminen maksoi muistaakseni Saksan markan joka kilolta.
Tullimies tuli lastauspaikalle täyttämään TIR-carnet’n ja sinetöimään kuorman. Seuraavaksi piti tarkistaa kaikki paperit, joita oli valtava määrä. Carnet, CMR, kuormalista, laatusertifikaatit, hygieniasertifikaatit, lahjakirjat, kulkuluvat Romaniaan ja Bulgariaan… Tuohon aikaan Itävallan ja Unkarin välillä oli kovaa kädenvääntöä kulkuluvista. Kumpikin maa teki toisellensa kiusaa ja kiristi kulkuluvilla.
Saimme avustuskuormille poikkeusluvat Unkarin Wienin-suurlähetystöstä. Sinne piti lähettää faksilla kopio kuormakirjasta, ja muutaman päivän sisällä lähettäjälle tuli suurlähettilään allekirjoittama ja leimaama paperi, joka oli diplomaattitason valtakirja Unkarin läpi ajoa varten.
Hässäkkää ennen matkaa
Kun paperit oli saatu kuntoon, piti poiketa vielä ruokakaupassa ja ostaa reissun eväät. Itävaltalainen kantti-Wurst oli hyvää purtavaa.
Viimeinen hoidettava asia oli matkakassa. Tälle reissulle rahaa tuli vähän enemmän, koska sitä piti viedä Bulgariassa järjestettävälle orpolasten kesäleirille. Tuohon aikaan ei vielä kaikkea maksettu kortilla. Esimerkiksi Romanian ja Bulgarian välinen jokilautta piti maksaa rahalla. Tälle matkalle saimme silloista rahaa noin parin tuhannen dollarin verran. Se oli siihen aikaan aika paljon.
Minulla oli tapana laittaa rahat matkalle lähtiessä piiloon auton ensiapupakkauksen ja varoituskolmion sisälle. Rahapussissa pidin vain noin päivän tarvetta vastaavaa summaa kerrallaan. Aikanani opin tämän tavan miehiltä, joilta oli rahat varastettu. Nyt oli rouva ja lapset mukana, ja jotenkin siinä lähtöhässäkässä unohdin piilottaa rahani. Ne jäivät kaikki rahapussiin, jota pidin hytissä vaihdekepin takana petin alla.
Orkesterin rytmejä ensimmäisellä rajalla
Reissu lähti hyvin käyntiin. Jonkin aikaa ajeltuamme tulimme Itävallan ja Unkarin väliselle Nickelsdorf–Hegyeshalom-rajalle. Tällä kertaa rajalla ei ollut pitkää jonoa. Ensin vaa’alle ja sitten Itävallan tulliin. Tullimies leimasi carnet’n ja toivotteli hyvää matkaa.
Seuraavaksi piti mennä Unkarin puolen huolintaan, jossa huolitsija työsti paperit tullia varten. Huolinnasta siirryttiin eläinlääkärin toimistoon. Siihen aikaan kaikki kuormat piti tarkistuttaa eläinlääkärillä.
Lääkärin ovessa oli lappu, jossa luki: ”Täällä tarvitaan CMR (kansainvälinen rahtikirja) ja kopio kuormakirjasta.” Joku oli kirjoittanut tämän virallisen plakaatin alle kynällä: ”ja paljon aikaa”. Joskus lääkäri ei ollut paikalla, ja joskus hänestä ei oikein tuntunut siltä, että tekisi kaksin käsin töitä. Kun eläinlääkärin puheille lopulta pääsi, paperit levitettiin tiskille ja lääkäri leimasi ne. Hänen yleisin kysymyksensä oli: ”Olisiko tupakkia?”
Jälkeenpäin olen miettinyt, mihin tuota eläinlääkärillä vierailua tarvittiin. Koskaan niiden vuosien aikana, kun ajoin Unkarin läpi, eläinlääkäri ei katsonut, mitä kuormassa oli. Leima ratkaisi.
Viimeisenä vuorossa oli Unkarin tulli, jonka luukulle oli aina pitkä jono. Paperit laitettiin tullimiehen ikkunan alla olevalle metalliselle karusellille, josta hän ne sitten pyöräytti omalle pöydälleen. Oli kuin olisi kuunnellut Budapestin filharmonisen orkesterin lyömäsoittimien rytmejä, kun tullimies naputteli leimasimellaan leimoja papereihin. Lopulta paperit tulivat luukusta leimattuina ulos. Ne oli hyvä aina tarkistaa, ennen kuin lähti kävelemään autolle päin. Joskus (lue aina) tullimiehillä idässä oli taipumus kerätä papereita toimiston pinoihin pölyttymään.
Oli aina hieno tunne, kun sai ajaa puomille, virkamies tarkisti plommit, joskus toivotti hyvää matkaa ja avasi puomin. Aikaa oli vierähtänyt niin paljon, että ajoimme vain jonnekin Budapestin nurkille yöksi.
Epäonnea kerrakseen
Tiistaina 18.7. päivä valkeni aurinkoisena. Aamupalan jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Szegediä. Kaikki meni hyvin, kunnes saavuttiin Szegedin keskustassa siihen risteykseen, josta vasemmalle tie kääntyy Romaniaan ja oikealle Serbiaan. Ryhmityin vasemmalle kääntymistä varten ja sain vetäjän raitiovaunukiskoille, kun moottori sammui. Pitkän startin jälkeen se lähti käymään ja pääsin risteyksestä yli. Sitten se sammui heti uudestaan. Tämän auton kanssa vierähti useampi vuosi, eikä koskaan selvinnyt, miksi se kerran pari vuodessa sai ilmaa ja sammui. Rouva ja lapset tulivat hytistä alas jalkakäytävälle odottamaan, kun kippasin hytin ylös. Ilmasin moottorin ja laskin hytin alas.
Starttasin auton käymään ja lähdimme kohti Romanian rajaa. Lähtöhetkellä kuului erikoinen metallin kilahdus, mutta en jäänyt sitä sen enempää miettimään.
Lopulta tultiin Nagylakin rajalle. Ajoin auton vaa’alle, jossa piti myös näyttää passit. Vanhasta tottumuksesta laitoin käteni siihen vaihdekepin viereen petin alle, jossa rahapussiani aina pidin. Nyt pussia ei ollut missään!
Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Szegedissä moottorin ilmauksen jälkeen, hyttiä alas laskiessani, se oli heilunut sen verran, että rahapussi oli luistanut vaihdekepin reiästä moottorin päälle. Kuulemani kilahdus oli tullut rahapussin ketjusta, joka oli vähän järeämmän puoleinen. Nyt puuttuivat kaikki rahat, ajokortti ja kaikki muu, mitä minulla oli rahapussissa ollut.
Vaakamies tarkisti passit, punnitsi auton ja antoi luvan ajaa tullin parkkiin.
Ajattelin, että jos olisi ihme käynyt, niin rahapussi saattaisi olla jossakin moottorin päällä. Kippasin hytin uudestaan ja katsoin jokaiseen mahdolliseen väliin. Rahapussia ei ollut missään! Mielessäni kävi miljoona asiaa, kun yritin miettiä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Pidin rouvan ja lasten kanssa pienen rukoushetken ja kävelin sekavissa tunteissa tullirakennukseen. Ensin menin huolitsijan juttusille. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä soittamaan Szegediin siihen kauppaan, jonka edessä olin autoni ilmannut. Nainen pyysi kauppiasta käymään kadulla katsomassa, josko rahapussi olisi ihmeen kaupalla säilynyt kadulla. Kului hetken aikaa ja speditöörin puhelin soi. Kauppias soitti takaisin ja sanoi, että hän oli kyllä nähnyt sinisen kuorma-auton hytti kipattuna kaupan edessä, mutta rahapussia ei näkynyt missään.
Umpisolmu
Seuraavaksi mietin, voisiko poliisi auttaa. Olin melko varma, että jos soittaisin Szegedin poliisin etsimään rahapussia kadulta ja sellainen ihme kävisi, että he sen löytäisivät, he joko pitäisivät sen itsellään tai ottaisivat osan rahoista itselleen ja palauttaisivat vajaan pussin takaisin.
Koska autoni oli tullin alueella, en voinut itse ajaa enää takaisin Szegediin. Lopulta ajattelin, että ei auta kuin pyytää, voisiko tullin poliisi viedä minut Szegediin katselemaan kadun vartta.
Menin tullipoliisiin juttusille. Ensin piti odottaa. Heillä taisi olla lounastunti meneillään. Ajattelin, että tässä välissä olisi hyvä hoitaa tullaus. Huolitsija valmisti paperit tullia varten ja minä menin sen jälkeen paperieni kanssa jonoon. Aikani jonotettuani annoin tullimiehelle paperit, joita hetken katseltuaan hän sanoi: ”Kulkulupa!”
Näytin hänelle Unkarin suurlähetystön myöntämää lupaa, joka oli voimassa 17.–19.7.2000. Tullimies vilkaisi paperia ja totesi: ” Nur Papier”, eli vain paperia. Minä osoitin hänelle suurlähetystön pyöreää leimaa ja allekirjoitusta. Tullimies tähän että: ”Nur Papier!” Yritin väittää vastaan ja sanoa: ”Jos teidän maanne viranomaiset antavat tulla näillä papereilla maahan, niin pakkohan on päästä niillä samoilla papereilla poiskin.” Mikään ei auttanut.
Tullimies alkoi selittää, kuinka laki oli muuttunut ja tänään oli ensimmäinen päivä, kun suurlähetystön luvilla ei enää saanut ajaa läpi. Ratkaisuksi tullimies ehdotti, että maksan tieveron, joka oli muistaakseni noin 600 dollaria. Toinen vaihtoehto oli odottaa pari, kolme päivää, kunnes saamme kuriiripalvelun kautta kulkuluvan.
Nyt oltiin oikeasti jumissa. Rahapussi hukassa eikä kulkulupaa, jolla pääsisi eteenpäin.
Hermot kireällä
Ajattelin käydä välillä katsomassa, kuinka rouva ja lapset pärjäsivät auton hytissä. Tuona päivänä oli armottoman kuuma, eikä lapsia voinut päästää ulos, koska tullin pihalla oli kova liikenne.
Tullin pihalla kävellessäni parkkipaikalle tuli Jalotrans Oy:n vaalean sininen Iveco Helsingistä. Autossa oli kaksi suomalaista kuskia matkalla Turkin suuntaan. Heillä taisi olla vanerikuorma. Jos oikein muistan, niin toinen kuskeista ei ollut ennen ajellut tähän ilmansuuntaan. Hän oli vähän niin kuin opintomatkalla. Kerroin heille, mitä oli tapahtunut, ja samalla vähän kulkemisesta Romaniassa ja Bulgariassa, kun heillä ei näistä maista ollut paljoa tietoa.
Jalotransin miehet tullasivat kuormansa ja jatkoivat matkaansa. Niitä Jalotransin autoja näkyi noilla poluilla vuoden pari, ja sitten ne hävisivät maisemista. Ajattelin silloin, että näihin maihin ajoista eivät suomalaiset enää pystyneet tavallisen rahdin kanssa kilpailemaan.
Menin uudestaan tullin poliisin tykö ja esitin hänelle asiani. Poliisi aloitti rikostutkinnan. Sanoin poliisille: ” Ei tarvitse tehdä tutkimusta, koska mitään rikosta ei ole tapahtunut, vaan minä olen itse hukannut oman rahapussini.” Poliisi tähän: ”Emme voi tehdä mitään, ennen kuin asia on tutkittu.” Alkoi pitkä sessio kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Poliisi esitti kysymyksiä ja kirjoitti paperilapulle minun vastauksiani. Lopulta kysymykset loppuivat ja minä ehdotin, että nyt lähdettäisiin nopeasti Szegediin. Sinänsä ehdotuksessani ei ollut paljoa järkeä, eikä liioin suurta toivoa siitä, että rahapussi olisi vielä siellä.
Poliisi totesi: ”Ensin nämä tiedot pitää syöttää tietokoneelle ja sitten lähdetään!” Tuossa vaiheessa minulla alkoi pään sisällä keittää. Ajattelin, että oli parempi mennä tästä viileästä ilmastoidusta tullirakennuksesta ulos helteeseen jäähdyttämään tunteitani, etten näyttäisi päällepäin, mitä pääni sisällä liikkui.
Tuntematon mies yllättää
Nyt rahapussini putoamisesta oli kulunut jo nelisen tuntia. Päätin mennä uudestaan katsomaan autolle, miten perhe voi. Kun lähestyin auton hyttiä tullista päin, samanaikaisesti Unkarin suunnasta autoani kohti käveli harteikas mies, jonka hiukset oli leikattu millin koneella. Kohtasimme MAN:in etusäleikön kohdalla. Mies veti rintataskustaan ajokorttini ja sanoi: ”Esko!”
Minä siihen: ”Kyllä.” Mies vinkkasi kädellään, että seuraisin häntä Unkarin puolelle. Yritin väittää vastaan ja ehdottaa, että mennään poliisin puheille. Ajattelin, että jos hän vie minut Unkarin puolelle, alkaa kiristys ja joudun ostamaan häneltä ajokorttini takaisin.
Sanoin Sandille, että istuu lasten kanssa hytissä ja pitää ovet lukossa, kun en tiennyt, mitä tästä vielä seuraisi. Ei auttanut kuin lähteä seuraamaan tätä miestä. Kävelimme rajapuomilta Unkarin puolelle. Tien varressa oli vanha Skoda, jonka sisällä istui nainen. Se vähän helpotti tunnepuolta, kun ajattelin, että ei se voi tuon naisen aikana alkaa kiristää rahaa, eikä ainakaan käydä kurkkuuni kiinni.
Mies avasi Skodan oven ja nainen ojensi minulle muovipussin, jonka pohjalla oli minun rahapussini. Menin täysin sanattomaksi ja silmäkulmani kostui. En osannut edes ottaa rahapussiani muovikassista, niin uskomattomalta kaikki tuntui. Lopulta mies viittoili käsimerkein, että ottaisin pussini ja laskisin rahani. Samalla hän antoi minulle ajokorttini. Laskin rahani, ja joka sentti oli pussissa.
Tarjosin heille löytöpalkkiota, mutta mies osoitti jyrkästi, että he eivät ota mitään. Otin jonkun setelin pussistani ja työnsin ne naisen käsilaukkuun. Yritin kiittää heitä joka kielellä, mitä olin ikinä kuullut. Kommunikaatio oli hankalaa, kun meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Jotenkin sain selvitetyksi, että haluaisin heidän osoitteensa ja nimensä. Ajattelin, että kukaan ei uskoisi, mitä oli tapahtunut, jos minulla ei olisi tuon miehen yhteystietoja. Mies antoi yhteystiedot ja lähti Skodalla rouvansa kanssa Szegedin suuntaan.
Kävelin takaisin autolleni ja näytin Sandille ja lapsille rahapussia. Se oli hieno hetki. Sitä ei unohda niin kauan kuin muisti pelaa.
Kenkkuileva tullimies ja kiilaava kaahari
Nyt tuntui, ettei haittaisi, vaikka kulkulupaa joutuisi odottamaan useamman päivän. Tai ainakin ajattelin niin. Menin takaisin tulliin ja ilmoitin poliisille, että rahapussi oli löytynyt. Poliisin ilme ei muuttunut miksikään. Ei mennyt otsa ryppyyn, eikä tullut ilonpilkettä silmäkulmaan.
Tullimies alkoi selvittää asiaansa. Hän sanoi, että tullin alueella on tietty aikaraja, jonka auto saa olla siinä ilmaiseksi ja sen jälkeen alkaa tuntiveloitus. Minä ehdotin, että avaisivat puomin ja minä ajaisin takaisin Unkarin puolelle parkkiin. Tulli siihen: ”Ei voi, kun ei ole kulkulupaa.” Sitten hän jatkoi: ”Auto ei saa olla yön yli tullin alueella!” Eli ei saanut palata takaisin, ei olla siinä missä oli, eikä mennä eteenpäin.
Soitin sitten Itävaltaan ja kerroin tilanteestani, että nyt tarvittaisiin kulkulupa nopeasti. Sain vastauksen, että lupa saadaan aamulla, tässä tapauksessa faksilla lähetettynä! Taisi tullimieskin lopulta ymmärtää tilanteen järjettömyyden. Hän taipui ja sanoi, että he avaavat puomin, jotta pääsen takaisin Unkarin puolelle.
Puomi aukesi ja ajoimme kymmenkunta kilometriä Szegedin suuntaan. Menimme paikalliseen ravintolaan syömään wieninleikkeet. Siinä ruokapöydässä kelasin mielessäni kaikkea, mitä oli päivän aikana sattunut. Ihmettelin, miten unkarilainen mies löysi minut ja miksi ihmeessä hän toi rahapussin Szegedistä Unkarin–Romanian rajalle. Tähän kysymykseen sain vastauksen pitkien aikojen kuluttua.
Syömisen jälkeen ajoimme takaisin rajalle ja jäimme tullijonoon yöksi.
Keskiviikkona 19.7. herättiin jonossa, ja pikkuhiljaa autonmitta kerrallaan siirryttiin puomia kohti. Oltiin sillä kohtaa, jossa kaista kääntyy vaa’alle. Joku turkkilainen sankari tuli koko jonon ohi hirveällä vauhdilla ja kiilasi vaakajonoon. Kaveri veti niin läheltä, että olin ihan varma, että nyt lähti meikäläisen peili. Ei tainnut senttiä jäädä rakoa, mutta peili jäi ehjäksi!
Vihdoin Romanian puolelle
Taisi mennä iltapäivään, ennen kuin se faksi saapui. Lopulta paperit tulivat leimatuiksi ja puomi aukesi kohti Romaniaa. Romanian puolella tullirituaalit menivät suhteellisen nopeasti, ja kun aurinko alkoi laskea, päästiin liikkeelle.
Illalla ajeltiin Aradin kautta Timișoaraan ja sieltä Orșovaan. Orșovassa oli huoltoasema, jonka pihassa oli turvallista nukkua, ja sieltä sai hyvät aamukahvit.
Torstaina 20.7. kello soi aikaisin. Ei tullut ihan lakisääteistä yötä. Jatkoimme matkaa kohti Calafatin rajaa. Virallinen tie kiersi Craiovan kautta, mutta 56A-tietä pääsi oikaisemaan parin tunnin ajon. Sillä tiellä oli kuitenkin painorajoitus ja poliisi tien kummassakin päässä. Ne sadat autot, jotka ajoivat vuosia Naton kuljetuksia Jugoslavian sodan aikana, kulkivat tätä oikotietä. Sitä polkua mekin kuljimme. Jostakin syystä tästä ei koskaan tullut ongelmaa.
Tonavan lautturit
Lopulta päästiin Calafatin kylään ja siellä tullin satamajonoon. Siinä jonossa oli ilkeä olla. Ei sen tähden, että se kesti joskus todella kauan, vaan koska jonon ympärillä pyöri aina rikollisia. He uhkasivat vetää sinetin auki, puukottaa pressun tai päästää perävaunun renkaan tyhjäksi, jos heille ei maksanut. Näytti siltä, että viranomaiset sallivat tuon varastelun, kun eivät siihen mitenkään puuttuneet, vaikka sitä tehtiin heidän silmiensä alla.
Joku suomalainen rahtimies kertoi minulle, kuinka hän tässä jonossa oli tullut hytistä ulos ja rikolliset siinä samassa hetkessä olivat piirittäneet hänet ja alkaneet vaatia rahaa. Suomalainen oli vetänyt kaasupanoksen taskustaan, suihkuttanut sitä jengin silmille, hypännyt autoon ja ohittanut koko jonon suoraan puomille.
Kuljin tämän rajan kautta monta vuotta ja pääsin aina siten, etten menettänyt näille rikollisille rahaa. Muualla sitä sattui minullekin.
Tullaus sujui joutuisaan ja sitten alkoi laivan odotus. Siinä ehti hyvin keitellä syömiset ja syödä vähän pidemmänkin aikaa, ennen kuin ”laiva” saapui rantapenkalle. Nämä paatit olivat mielenkiintoisia aluksia. Jotkut olivat läpiajettavia. Toiset sellaisia, että kaksi suurta ponttonia oli vedetty vaijereilla yhteen ja hinaaja työnsi niitä takaa. Näistä ponttoneista ja Tonavan ylityksistä voisi kirjoittaa pienen kirjan.
Laiva tuli aikanaan ja autot ajettiin kyytiin. Noin tunnin seilauksen jälkeen saavuttiin Bulgariaan Vidinin satamaan. Bulgarian puolella tullaus sujui aina nopeasti. Calafat–Vidin-rajalla tulli ei onneksi pääsääntöisesti vaatinut rahaa, tupakkaa, suklaata eikä mitään muuta vastaavaa.
Perjantaina 21.7. ajettiin Sofiassa Gorublianen tulliin. Se oli siitä hyvä paikka tullata, että siellä ei mennyt koskaan päivää kauempaa. Päivän päätteeksi homma saatiin valmiiksi ja plommit auki.
Avustusten jakoa kurjuuden keskelle
Lauantaina 22.7. alkoi kuorman jako. Ensimmäiset purkupaikat olivat Turkin rajan lähellä, suuri mielisairaala Kărdžalissa ja orpokoti Dobromirtsissa. Häpeäkseni on tunnustettava, etten pystynyt menemään sisälle näihin laitoksiin, kun kuormaa purettiin. Tulee paha mieli, kun muistelee niitä paikkoja, joita silloin näki. Niistä ei oikein pysty kirjoittamaan. Sitä vain jää ihmettelemään, miten ihminen voi olla toiselle sellainen peto. Yhdellä on kaikkea ja toisella ei mitään, ei edes ihmisarvoista kuolemaa. Tuohon aikaan arvioitiin, että Bulgariassa oli noin 250 orpokotia ja laitosta, joissa lapsia pidettiin.
Lauantai meni sillä kierroksella ja yöksi päästiin Sofiaan. Sunnuntai odoteltiin Sofiassa.
Maanantaina 24.7. aamulla lähdettiin kohti noin 70 000 asukkaan Kjustendilin kaupunkia, joka on lähellä Bulgarian ja Serbian rajaa. Osa kuormasta jaettiin Kjustendilin laitoksiin. Sanoivat, että pääsairaalan henkilökunta lakkoili jatkuvasti, kun ei ollut saanut
palkkaansa kolmeen kuukauteen. Lähikylässä oli myös orpokoti, jonne vietiin osa kuormasta.
Valtion rahapulan vuoksi osa näistä orpokodeista suljettiin kesäisin. Lapset olivat omillaan, ja henkilökunnasta ne, joilla sattui olemaan puutarha, kasvatteli syötävää talveksi.
Kjustendilin kupeessa on iso vuoristo, josta sikäläinen seurakunta ja lähetysjärjestö vuokrasivat motellin ja järjestivät siellä näille lapsille kesäleirejä. Loput kuormasta ja ne rahat, jotka Szegedissä olivat pudonneet tielle, menivät tälle lastenleirille.
Näiden lasten omaisuus mahtui muovikassiin. Heillä oli suu messingillä, kun heille annettiin uusia urheiluvaatteita, juoksutossuja, lasten kuvaraamattuja (Uusia testamentteja) ja montaa muuta sellaista, mitä he eivät koskaan olisi voineet itse hankkia.
Kotimatka alkaa
Tiistaina 25.7. lähdimme Kjustendilistä ajamaan takaisin kohti Itävaltaa. Illaksi saavuttiin Vidinin tulliin ja siellä odoteltiin aikamme laivan tuloa. Yöllä päästiin Bulgariasta Tonavan yli Romanian puolelle Calafatin tulliin ja siitä nopeasti eteenpäin.
Seuraava stressin aihe oli T-risteys muutaman sadan metrin päässä. Risteyksessä oli niin syvä monttu, että siihen oli pakko tulla kävelyvauhtia. Öisin siinä pyöri rekkojen ryöstäjiä. He hyppivät peilin varsiin roikkumaan ja iskivät sitten nyrkillä ikkunaan. Kun montuista pääsi yli ja vauhti kiihtyi, rikolliset hyppäsivät pois kyydistä, kun tajusivat, että voi käydä huonosti. Yhdellä reissulla mies roikkui apumiehen peilissä niin pitkään, että kun hän siitä lopulta hävisi, ihmettelin, miten hän uskalsi.
Jossakin vaiheessa yötä päästiin Caransebeșin huoltoaseman pihaan parkkiin. Lyhyt taisi olla sekin yö. Päivän ajosuorite oli 580 kilometriä.
Keskiviikkona 26.7. aamukahvin jälkeen lähdimme kohti Budapestia. Jossain syötiin matkalla, ja varmaan pari kertaa käytiin kahvilla. Raja vei oman aikansa, ja yöksi päästiin Budapestin kehälle Shellin huoltoasemalle.
Tällä Shellillä piti olla tarkkana, mihin parkkeerasi. Jos jäi varjon puolelle, niin yön aikana saattoi tankki tyhjetä. Niin kävi meikäläiselle kerran tien vastakkaisella puolella. Joskus laitoin henkilöauton kuormaliinan sisäpuolella ovenkahvoihin, etteivät saisi ulkoa väkisin auki.
Shellin vieressä oli motelli ja sen edessä pari parkkipaikkaa busseille. Yleensä ajoin yöksi bussin ruutuun, jotta vartija näkisi suoraan mökkinsä ikkunasta autoni kyljen. Päivän ajosuorite oli 418 kilometriä. Näissä maissa harvemmin oli tuhannen kilometrin päiviä.
Torstaina 27.7. syötiin porukalla motellin ravintolassa pekonia ja munia aamupalaksi, ja sitten lähdettiin kohti Itävaltaa. Olisikohan se ollut tällä reissulla, kun tultiin Hegyeshalom–Nickelsdorf-rajalle Koskinen-yhtiöiden Scanian perässä. Se oli käynyt Unkarin puolella lastaamassa polttopuita Hollantiin vietäväksi. Sitä ajoi kaveri, jonka kanssa olin joskus ajanut samoihin aikoihin paperia Kyröltä. Noissa maissa toisen suomalaisen kohtaaminen oli juhlahetki, jota ei joka reissulla saanut kokea.
Kirje Unkariin
Raja meni nopeasti, ja iltapäivällä olimme jo Wienin kupeessa kotona. Auton pesun ja paperitöiden jälkeen oli vielä yksi asia selvitettävänä. Miksi se unkarilainen mies päätti tuoda minulle sen rahapussin, ja miten hän löysi meidät Unkarin ja Romanian rajalta?
Rouva kirjoitti unkarilaiselle pariskunnalle kirjeen, jossa hän vähän kertoi matkastamme ja siitä, minkälaisia kuormia me ajamme. Kirjeen loppuun hän kirjoitti nuo kaksi ylläolevaa kysymystä.
Kului runsas vuosi, ja marraskuussa 2001 meille tuli Unkarista kirje. Siinä tuo pariskunta totesi, että he olivat iloisia, kun saivat palautettua rahapussini. Sitten he kertoivat vähän omasta elämästään. Mies oli maanviljelijä ja rouva paikallisen kristillisen koulun johtaja. Kirjeensä lopussa he sanoivat, että olisivat kovin kiitollisia, jos meidän organisaatiomme voisi joskus avustaa heidän kouluaan Hódmezővásárhely-nimisessä kaupungissa, lähellä Szegediä. Sandi lähetti vastauskirjeen ja sanoi, että ehdotamme heidän kouluaan avustuskohteeksi. Vaikka emme heitä tunteneet, niin sen tiesimme varmaksi, että he ovat luotettavia ihmisiä.
Asiat ottavat aikansa, ja niin otti tämäkin. Monta reissua tuli ajettua moneen maahan. Maaliskuussa 2004 olin viemässä kuormaa Moldovaan. Otimme tähän pariskuntaan yhteyden ja sovimme, että tapaamme tietyssä ravintolassa Szegedin lähellä, kun palaan Moldovasta.
Lompakkolöydön arvoitus avautuu
Sitten koitti se päivä, kun tapasimme sovitun ravintolan parkkipaikalla. Ruokapöydässä sain tulkin välityksellä kysymyksiini vastauksia. Sandor Hodi oli ollut appiukkonsa kanssa autolla liikkeellä ja huomannut minun rahapussini keskellä tietä. Rahapussin ulkomuodosta hän tiesi heti, että se oli rekkakuskin rahapussi. Sandor oli itsekin ollut tien päällä. Hän oli lisätyönään ajanut turistibusseja Unkarista Englantiin ja muualle Eurooppaan. Avattuaan rahapussini ja katseltuaan minun ajokorttiani, hän oli tullut siihen tulokseen, että jostakin piti löytää suomalainen rekka, jota ajoi pitkäpartainen mies. Sandor oli kierrellyt nelisen tuntia ympäri Szegediä.
Hän oli käynyt parkkipaikoilla, huoltoasemilla, terminaaleissa ja kaikissa sellaisissa paikoissa, mistä voisi suomalaisen rekan löytää. Lopulta hän oli päättänyt ajaa Unkarin ja Romanian rajalle. Kun me kohtasimme rekkani edessä, mikään ei stemmannut. Minulla ei enää ollut sitä pitkää partaa, joka oli ajokortissa. Lisäksi rekka oli Itävallan rekisterissä.
Sandor oli ollut kovin helpottunut, kun hän lopulta oli vakuuttunut siitä, että minä olin se henkilö, jonka rahapussin hän oli löytänyt. Sandor kertoi, että rahapussissani ollut summa oli vastannut silloin hänen noin kahdeksan kuukauden palkkaansa. Kun kysyin Sandorilta, miksi hän ylipäätään päätti palauttaa rahapussin minulle, hän meni vähän hämilleen. Hän totesi jotenkin siihen malliin, että se oli hänen etuoikeutensa.
Ravintolan ruokapöydässä sain kertoa heille, että organisaatio oli luvannut toimittaa heidän koululleen avustuskuorman. Tämän jälkeen minä jatkoin Itävaltaan ja he omaan suuntaansa.
Jossakin vaiheessa olin hakenut Sveitsistä kuorman, jossa oli muun muassa paljon koulutarvikkeita, pulpetteja, ja ompelukoneita. Niistä ja muista materiaaleista tehtiin kuorma tuolle kristilliselle koululle.
Rajapuomi jää auki
Torstai 20.5.2004 oli historiallinen päivä. Uutisissa muistaakseni sanottiin, että kello 20 tai 22 Nickelsdorf–Hegyeshalom-raja avataan lopullisesti ja sen jälkeen rajalla ainoastaan punnitaan autot. Poikani sai koulusta pari päivää vapaata, ja lähdimme yhdessä viemään kuormaa Hódmezővásárhelyn kristilliselle koululle Kaakkois-Unkariin.
Rajalle tullessamme puomit olivat auki-asennossa. Vaa’an jälkeen pysäytimme auton ja kävimme vielä kerran tullirakennuksen sisällä. Muutama tunti aikaisemmin siellä olivat vielä upseerit ja eläinlääkäri lyöneet viimeisiä leimojaan automiesten papereihin. Nyt verhot olivat kiinni. Valot paloivat, mutta rakennus oli tyhjä. Jotkut olivat mielenosoituksekseen tai helpotuksen tunteeseensa kaataneet käytävillä roskakorit ylösalaisin. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ei enää koskaan tullausta Itävallan ja Unkarin välillä!
Olin kulkenut tuosta rajasta kommunismin aikana, jolloin rajalla oli teräspuomi, piikkilankaa ja rynnäkkökiväärit. Sitten se järjestelmä romahti. Teräspuomin tilalle tuli kaukosäätimellä toimiva kevyt alumiinipuomi. Byrokratia ja tullijono eivät kuitenkaan hävinneet, vaan päinvastoin kasvoivat moninkertaisiksi.
Nyt oli tullut se päivä, että puomi jäi auki-asentoon. Tullissa tehdyn kierroksen jälkeen jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä oltiinkin jo purkamassa kuormaa Hódmezővásárhelyn kristillisellä koululla. Ensimmäistä kertaa ilman tullausta Unkarissa!
Jumala vastasi rukoukseemme
On hyvä palata vielä siihen hetkeen, kun tiistaina 18.7.2000 olin ollut Unkarin ja Romanian rajalla täysin umpikujassa, rahapussi hukassa ja ilman voimassa olevaa kulkulupaa. Kaikki järjestyi lopulta. Joku ajattelee, että olipa sattuma. Toinen pohtii, että oli kaverilla tuuria. Minulle se ei ollut sattumaa eikä tuuria, vaan rukousvastaus. Pyhässä kirjassa sanotaan: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” (Psalmi 50:15)
Sillä rajalla me koko perheen voimin rukoilimme, että Jumala siinä tilanteessa auttaisi pientä kulkijaa. Jumala auttoi ja mahdottomasta tuli mahdollista. En tiedä, minkälainen tilanne sinulla on tänään, mutta sen tiedän omasta kokemuksestani, että jos sinua jokin asia painaa, niin tänään sen voi Jumalalle rukouksessa kertoa ja pyytää häneltä apua.
Haluan toivottaa sinulle turvallisia kilometrejä vuodelle 2019.
Esko
Tule mukaan idän kirjallisuustyöhön!
– Kun lahjoitat tämän artikkelin kohdalla, tukesi kohdistuu idässä tehtävään kirjallisuustyöhön, jota Kansanlähetys tekee myös vainottujen kristittyjen parissa.
– Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 70807.