Israelin kansalle määritellyt seitsemän juhlaa ovat maailmanhistoriallisia. Ne ovat luoneet Israelin kansan yhteisöllisyyttä. Samalla ne muodostavat koko pelastushistorian perusrakenteen. Juhla juhlalta kansa kokoontui yhteen ja toimitti tiettyjä uhreja ja juhli tietyllä tavalla.
Samalla juhlat olivat pohja koko kristillisen maailman juhlaperinteelle. Voimme nostaa esille keskeiset Vanhan testamentin juhlat 3. Mooseksen kirjan luvun 23 mukaan. Ne kaikki osin kertautuvat kristikunnan historiassa vuosittain, ja osa niistä on vielä vailla täyttymystä. Ne ovat sekä uskon yhteisöllisyyden että elämän yhteisöllisyyden kannalta ainutlaatuisia.
Ensimmäinen vuosittainen juhla oli pääsiäinen. Sitä vietettiin alun perin Egyptissä orjuudesta pois päästäessä keväällä juutalaisille määritellyn ensimmäisen kuukauden neljäntenätoista päivänä illalla. Seuraavana yönä ja päivänä oli täysikuu, joten karkuun lähtökin tapahtui hieman helpommin. Samalla suuret ihmeet luotsasivat kansaa eteenpäin.
Keskeistä oli vuoden vanhan uroskaritsan teurastaminen, valmistaminen ja syöminen. Kun ensimmäinen pääsiäisilta koitti, siveltiin ovenpielet karitsan verellä. Se oli esikuva siitä, mikä toista tuhatta vuotta myöhemmin toteutui Jerusalemissa. Jeesuksen Kristuksen uhri annettiin meidän kaikkien ja koko maailman syntisten ihmisten puolesta. Tätä olemme muistelleet sen jälkeen lähes kaksituhatta vuotta joka pääsiäinen.
Määrittelemme pääsiäisen ajan sunnuntaista eli ylösnousemuksen päivästä käsin. Juutalaiset määrittelevät sen edelleen seder-aterian vietosta eli temppelin aikuisesta karitsoiden uhraamisen päivästä. Siksi heillä se on ennen täyttäkuuta, meillä täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.
Juutalaisten toinen juhla oli happamattoman leivän juhla. Silloin ei mitään hapanta saa olla taloissa ja siitä huolehtivat ahkerat emännät vieläkin. Meille kristityille on suuri sanoma, että Jeesus vietiin kiireesti hautaan ennen sapatin eli happamattoman leivän ylimääräisen sapattijuhlan alkamista. Kun Jeesus oli haudassa ja hän oli ottanut kantaakseen koko maailman synnin, olimme me haudan ulkopuolella olevat happamattomia eli synnittömiä. Kunhan vain suostumme tämän sanoman ottamaan vastaan.
Kolmannessa juhlassa on myös väkevää yhteisöllisyyden luomista. Juutalaisille se vuoteen 70 jKr. asti oli ensihedelmien juhla. Silloin tuotiin sadon ensimmäiset ohrantähkät temppeliin, pääsiäisen jälkeisen viikkosapatin jälkeisenä päivänä.
Kaksi vuosituhatta olemme kokoontuneet yhteen itse Mooseksen määräämänä päivänä sapatin jälkeen, niin kuin myös evankelistat kertovat. Sapatin jälkeisenä päivänä opetuslapset menivät haudalle ja kohtasivat tyhjän haudan ja ylösnousseen Jeesuksen.
Valitettavaa kyllä, juuri tässä kohtaa juutalaisten ja kristittyjen tiet erkanevat myös juhlien viettämisen suhteen. Vuodesta 70 jKr. alettiin seuraavaa juhlaa eli viikkojen juhlaa (shavuot) laskea ja odottaa 50 päivän päästä. Sitä laskettiin pääsiäisen jälkeisestä happamattoman leivän juhlan sapatista.
Mooseksen mukaan on kuitenkin selvä, että laskenta tulisi alkaa, niin kuin me kristityt sen teemme, viikkosapatin jälkeisestä päivästä eli ensihedelmien juhlasta. Siksi juutalaiset ja kristityt viettävät seuraavaa suurta juhlaa, shavuotia eli viikkojuhlaa ja meidän helluntaitamme, eri päivinä.
Juutalaiset ovat käytännössä temppelin hävittämisen johdosta menettäneet kosketuksensa temppeliin ensihedelmien juhlana vietävään juhlaan. Sen he ovat liittäneet shavuotiin, joka myös oli hedelmien tuomisen toinen juhla.
Ensimmäisenä kristillisenä helluntaina kolmetuhatta juutalaista uskoi Kristukseen ja tuli kastetuksi. Ensihedelmien juhla oli pääsiäissunnuntaina ja toinen suuri hedelmien juhla oli shavuotina, helluntaina. Aina eivät kristitytkään huomaa sitä, että tässä meillä ja juutalaisilla on juhlissa eri viettotapa, laskentatapa ja osin sisältökin.
Juutalaisuudessa ensihedelmien juhla on sittemmin siis liitetty shavuotiin, mutta meillä asia nähdään toisin. Harva kristittykään tosin tietää, että meidän pääsiäissunnuntaimme on ensihedelmien juhla. Jotkin raamatunkäännökset asiallisesti oikein väliotsikossa mainitsevat ohrantähkäjuhlan.
Toista sadon juhlaa eli viikkojuhlaa piti siis Mooseksen mukaan viettää viisikymmentä päivää ylösnousemuksen juhlasta sapatin jälkeisenä päivänä. Näin tapahtui vuonna 30, kun Kristukseen uskovien seurakunta juutalaisten keskellä syntyi. Juhlien valitettava osittainen hajaannus on siis ollut voimassa jo lähes kaksituhatta vuotta. Kun muutaman vuoden päästä, vuonna 2030, vietämme seurakunnan syntymisen kaksituhatvuotista juhlaa, toivomme, että voisimme viettää sitä yhdessä kutsutun messiaanisen seurakunnan ja pakanoista kootun seurakunnan kanssa.
Raamattu on tässä kohdin hyvin ankara ja hyvin lohdullinen. Se kuvaa, miten seuraavatkin Mooseksen määräämät juhlat ovat sekä sisältörikkaita että yhteisöllisiä. Syksyn aloittaa seitsemännen kuukauden ensimmäinen päivä eli pasuunansoiton juhla. Kristus palaa, kun pasuuna soi – se on kutsu myös kotimaahansa kaikista kansoista kootulle Israelin kansalle tulla mukaan sisäiseen Jumalan ja uskon valtakuntaan.
Tämä toteutuu profeettojen mukaan suurena sovintopäivänä, Jom Kippurina. Se on päivä, jolloin toimitetaan sovitus Israelin kansalle. Se sovitus, joka on voimassa jo pääsiäisestä mutta joka saa erityisen toteutumisensa omaisuuskansan kohdalla Herramme toisen tulemisen päivänä. Siitä siirrytäänkin kaiken yhteisöllisyyden riemullisimpaan juhlaan, lehtimajanjuhlaan, seitsemännen kuukauden puolessavälissä.
Tuona ajankohtana käskyjen mukaan maaomaisuus tuli palauttaa sen menettäneelle suvulle. Näin olisi pitänyt tapahtua joka viideskymmenes vuosi. Se on profeetta Sakarjan mukaan myös juhla, johon kaikista kansoista tullaan; viettämään myös tasauksen ja oikeudenmukaisuuden juhlaa. Samalla vietetään suurta sadonkorjuun juhlaa, jossa Jumalan aitat ovat tulleet täyteen viljaa kaikista kansoista.
Jouko Jääskeläinen
valtiotieteiden tohtori, tietokirjailija
Kuuntele myös Raamattuavain Extrassa 7.7.2021 julkaistu haastattelu, jossa otsikkona on ”Israel ja juhlat”: