Olen saanut työskennellä usean vuoden ajan Japanissa Länsi-Japanin ev.lut. kirkon Awajin ev.lut. seurakunnan pastorina. Japanissa lähes kaikki seurakunnat, joitakin niin sanottuja megaseurakuntia lukuun ottamatta, ovat yksipappisia seurakuntia. Suuremmissakin seurakunnissa on siis usein vain yksi palkattu työntekijä, seurakunnan pastori, kaikkien muiden toimijoiden ollessa vapaaehtoisia. Eräs suomalainen totesikin aikanaan, että harvoin toteutuu niin puhtaasti lauma ja paimen -ajattelu kuin japanilaisessa kontekstissa.
Tämä tarkoittaa sitä, että seurakunnan pastori kantaa lopullisen vastuun niin seurakunnan hengellisestä, taloudellisesta kuin toiminnallisestakin puolesta. Ei siis ihme, että monessa japanilaisessa seurakunnassa toiminta on kutistunut varsin vaatimattomaksi. Tätä taustaa vasten joskus hymyilimme vaimoni Marin kanssa, kun meiltä kysyttiin mitkä ovat seurakunnassamme lapsityön painopistealueet. Sillä hetkellä vastaus oli: jotta meillä olisi lapsityötä. Kiitollisena saamme todeta, että Jumala vastasi rukoukseemme ja viimeisen kahden vuoden ajan 10-20 lasta on kokoontunut joka viikko kirkolle toimintaan, jossa he ovat myös, ja meidän mielestämme ennen kaikkea, kuulleet Jumalan rakkaudesta heitä kohtaan.
Lähettipariskuntana olemme olleet niin onnellisessa tilanteessa, että meitä on ollut kaksi tekemässä työtä seurakunnassa. Kahdenkin ihmisen työpanos on kuitenkin osoittautunut varsin rajalliseksi rakennushankkeiden ja kasvavan seurakunnan keskellä. Siksi yksi tavoitteemme on ollut kasvattaa seurakuntalaisia pitämään raamattupiiriä ja ottamaan vastuuta myös muusta toiminnasta. Järjestimme jopa pienimuotoista koulutusta tätä varten. Tulokset ovat kuitenkin olleet laihempia kuin odotimme. Rukouksemme onkin nyt, että tulevaisuudessa Jumala antaisi Awajille lisää toiminnasta vastuuta ottavia seurakuntalaisia.
Olemmeko saaneet elää herätyksessä?
Awajin seurakunta on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut 7 jäsenen seurakuntaperheestä 36 jäsenen suurperheeksi. Vaikka luvut kuulostavat suomalaiseen perspektiiviin kovin vaatimattomilta, niin Japanissa, jossa kristittyjen määrä on pitkään pysynyt alle 1%:ssa tai jopa laskenut, tämä on suurta kasvua.
Viimeisen neljän vuoden aikana seurakunta toteutti rakennusprojektin, jonka seurauksena nousseeseen kirkkoon on kahden edellisen vuoden aikana kokoontunut useamman kerran yli 100 henkilöä. Elääkö seurakunta herätyksen keskellä? Tätä kysymystä meiltä on Marin kanssa toisinaan kysytty. Kysymyksellä on varmasti oma yhteytensä siihen herätyksen kaipuuseen, jota moni rukoilee myös Suomen kansan ylle. Mutta mitä herätys on ja mistä se alkaa? En osaa antaa kysymykseen tyhjentävää vastausta, mutta ajattelen, että herätys alkaa meidän jokaisen sydämestä. Herätys alkaa siitä, että itse käännymme Jumalan puoleen, elämme lähellä sanaa ja sakramentteja ja annamme niiden vaikuttaa elämässämme.
Mikä on tärkeämpää kuin numerot ja keskiarvot?
On tietysti ollut mitä iloisinta elää tällaisen tilanteen keskellä. Vaarana on kuitenkin alkaa keskittyä työssä numeroihin ja tilastoihin. Ikään kuin numerot ja tilastot kertoisivat siitä, miten seurakunnalla menee hengellisesti. Tätä pohdintaa jouduimme käymään esimerkiksi viime jouluna, kun suuresti mainostamamme ja laadukkaasti toteutettu joulukonserttimme keräsi vain 52 henkeä yleisöön. Tämä oli monelle seurakuntalaiselle pienoinen pettymys. Kun seurakuntaneuvostossa arvioimme konsertin toteutumista, saimme kuitenkin yhdessä todeta, että konsertti oli varsin onnistunut. Musiikki oli tasokasta ja hengellinen sanoma selkeä. Yleisössä oli myös useita uusia henkilöitä asuinalueeltamme sekä seurakuntalaisten kutsumia ei-kristittyjä ystäviä.
Myös jumalanpalveluksessa huomaan toisinaan laskevani läsnäolijoita ajatellen, että jos vielä muutama tulisi niin se tekisi kävijäkeskiarvolle hyvää. Niin tärkeää kuin se seurakunnan kasvulle onkin, jumalanpalveluksessa ei kuitenkaan ole keskeistä kävijäkeskiarvo tai sinä pyhänä kerätyn kolehdin määrä. Keskeistä on yhteinen rukous, laulu ja se, että sanaa julistetaan puhtaasti ja sen mukaan pyritään myös elämään jumalanpalveluksesta kotiin palattuamme. Emmehän me kokoonnu jumalanpalvelukseen voittajina vaan monin tavoin haavoitettuina ja epäonnistuneina. Jumalan eteen saamme tulla syntisinä joiden toivo lepää Jeesuksen ristintyön varassa. Tämän evankeliumin sanan julistamisen olen kokenut pastorina ensisijaiseksi vastuukseni. Varsin haastava ja nöyrälle paikalle laittava työsarka.
Vastatuuleen puskemista
Toisinaan on kuljettava myös navakkaan vastatuuleen. Seurakuntalaisten välit rakoilevat ja kolehtien määrä menee laskusuuntaan. Jos myötätuulen puolella on suhteellisen helppo muistaa, ettei kokemamme siunaus ole meidän ansiotamme vaan Jumalan aikaansaannosta, niin vastatuulessa tulee usein mietittyä mitä nyt on tullut tehtyä väärin.
Japanilaisessa kontekstissa monet ongelmat syntyvät kokemuksemme mukaan puhumattomuudesta ja siitä, että standardi ratkaisu ongelmien ilmetessä on katkaista suhde seurakuntaan ja lopettaa jumalanpalveluksessa käynti. Jotkut ovat ihan suoraan sanoneetkin, että aika on ainoa asia joka riidoissa auttaa. Itse olen kuitenkin kuvannut tätä ratkaisua siivousmenetelmänä jossa roskat vain työnnetään maton alle – ennen pitkää ne putkahtavat sieltä taas keskelle huonetta. Toinen ongelma on myös se, että mitä pidemmäksi ero seurakunnasta venähtää sitä vaikeampaa on uudelleen palata seurakunnan yhteyteen.
Japanissa on tärkeää opettaa, että jumalanpalvelukseen ei ensisijassa kokoonnuta ihmissuhteiden tähden vaan Jumalan eteen; sanan ja sakramenttien hoidettavaksi. Toisaalta on hyvä korostaa myös yhteyden tärkeyttä, niin ehtoollisella kuin kahvipöydässä. Awajin seurakunta onkin jo edellisten lähettien aikana saanut positiivisen maineen jumalanpalveluksen jälkeisistä pitkistä kahvihetkistä joihin suurin osa jumalanpalveluskävijöistä osallistuu. Kahvipöydän äärellä on hyvä jakaa elämän iloja ja suruja.
Kaiken kaikkiaan työ japanilaisessa seurakunnassa on haastavaa. Siinä saa laittaa kaikki omat lahjansa likoon. Lähettien kesken lisäämme tähän usein: sekä ne lahjat joita itsellä ei ole… Lähetystyötä ei onneksi tarvitse eikä voi tehdä omassa voimassa. Työn voimavarat lepäävät meitä enemmän Jumalan ja lähettäjien varassa. Kiitos, että sinäkin olet suuressa mukana!
Teksti: Daniel Nummela, Kansanlähetyksen työntekijä Japanissa
Kuvat: SEKL arkisto, Mika Järvinen, Daniel Nummela