Pakolaisnainen Saksassa kertoo elämäntarinaansa:
Kun olin lapsena valehdellut äidilleni tai opettajalleni koulussa, janosin kuitenkin puhtautta. Pidin suutani auki suihkussa, jotta vesi menisi suuhuni ja puhdistaisi sen. Halusin olla Jumalan edessä puhdas ja pyhä.
Valitettavasti elämäni ei todellakaan ollut pyhää, ja olen tehnyt paljon pahaa ja syntiä. Kun olin kaksikymppinen, vanhempani pakottivat minut naimisiin. En olisi halunnut, enkä pitänyt miehestäni.
Minun sukujuureni ovat islamissa ja isoisäni puolelta bahai-uskonnossa. Mieheni taas oli hyvin tiukasta islaminuskoisesta suvusta. Sain kärsiä siitä, että suvussani oli bahai-uskoisia. Minä uskoin Jumalan olemassaoloon, mutta bahai ja islam eivät kumpikaan merkinneet minulle mitään.
Mieheni oli hyvin väkivaltainen ja pahoinpiteli minua sekä henkisesti että fyysisesti. Saimme kuitenkin kaksi lasta, ja iloitsin lapsistani. Avioliittoni meni vain pahempaan suuntaan, ja lopulta otin eron. Mieheni ei välittänyt lapsistamme, joten minä sain lapset ja muutin äitini luokse.
Elämääni tuli myös paljon muita vaikeuksia, suurelta osalta omien erehdysteni vuoksi. Voi kunpa voisin tehdä jotkin elämäni ratkaisuista olemattomiksi! Vuonna 2015 päätin lähteä Eurooppaan etsimään parempaa elämää itselleni ja lapsilleni. Minulla ei ollut rahaa niin paljon, että olisin voinut ottaa lapset mukaan, joten jätin heidät äitini huomaan.
Ihmeellinen pelastus
Matka oli pitkä ja vaivalloinen sekä vaarallinen. Kerran Makedoniassa jouduimme ylittämään vuolaasti virtaavan joen. Kaikilla muilla naisilla oli aviomies tai poika tai joku muu, joka auttoi heitä. Minä olin yksin. Pääsin joen ylitse ja rupesin kapuamaan jyrkkää rinnettä ylös.
Pääsin rinteen puoliväliin, kunnes huomasin, että edessäni oli niin jyrkkä ja sileä rinne, että en päässyt siitä ylös. Katsoin alhaalla virtaavaa jokea ja alas menevää rinnettä, jota olin juuri noussut ylös ja tajusin, että en pystyisi myöskään laskeutumaan alas.
Huusin Jumalan puoleen. Yhtäkkiä ylhäältä ilmestyi käsi, joka veti minut ylös. Pääsin ylös ja aioin kiittää ihmistä, joka auttoi minua, mutta tätä ei näkynyt missään. Nyt olen varma, että Jumala lähetti enkelinsä auttamaan minua.
Apu löytyi läheltä
Kun tulin Saksaan, masennuin täydellisesti. Kaipasin lapsiani ja äitiäni. Olin yksinäinen ja sain osakseni pienen asuinkaupunkini vihamielisyyttä muukalaisia kohtaan.
Sairastuin syöpään. Mietin, että tässäkö minun elämäni on: kuolen vieraassa maassa näkemättä koskaan lapsiani? Sitten näin unen. Mies valkeissa vaatteissa ilmestyi minulle ja sanoi, että kaikki kääntyy hyväksi. Olen varma, että se oli Jeesus.
Pikku hiljaa tutustuin maanmiehiini, jotka olivat kristittyjä. He auttoivat minua. He toimivat tulkkina sairaalassa ja kävivät katsomassa minua. Heistä huokui sellainen rauha ja puhtaus, jota janosin. Kun pääsin sairaalasta pois, menin heidän kanssaan kirkkoon.
Ensimmäisestä kerrasta en muista muuta kuin sen, että itkin koko ajan. Itkin omaa pahuuttani ja sitä, miten janosin Jumalan puhtautta. Itkin ikävääni ja tuskaani lasteni puolesta. Itkin sitä, että olin ollut heille huono äiti, tiuskinut ja lyönyt heitä. Itkin sitä, että he ovat yksin ilman vanhempia. Surin sitä, ettei heillä ole isääkään, koska entinen mieheni ei halua pitää mitään yhteyttä heidän kanssaan.
Sain kirkossa lahjaksi Raamatun, joka oli kirjoitettu omalla kielelläni. Aloin lukea sitä, ja itse asiassa ahmin sitä. Jumalan rakkaus huokui sieltä minua kohtaan: Jeesus rakastaa minua ja on kuollut puolestani ja kantanut syntieni rangaistuksen, ja minä saan elää iankaikkisesti hänen kanssaan.
Kärsimyksellä on ollut tarkoitus
Kuolemanpelkoni väistyi. Tiesin, että jos kuolen, menen Jeesuksen luo. Ilo täytti sydämeni. Kiitän Herraani joka päivä pelastuksestani.
Otin yhteyttä lapsiini ja pyysin heiltä anteeksi sitä, että olin ollut huono äiti. He antoivat minulle anteeksi.
Sanoin heille, että olen pahoillani siitä, että heillä ei ole isääkään. He kysyivät, aioinko mennä uudestaan naimisiin. Sanoin, että en, mutta minulla on nyt antaa heille taivaallinen Isä. He kysyivät, onko heillä isä avaruudessa. Nauroin ja vastasin, että ei vaan taivaassa; heillä on taivaallinen Isä, joka pitää heistä aina huolen.
Uskon, että näen lapseni vielä kerran tässä maailmassa. Uskon, että hekin ottavat Jeesuksen rakkauden vastaan. Uskon, että kaikella kärsimykselläni on ollut tarkoitus: se on vienyt minut Jeesuksen syliin. Minua ympäröivät iankaikkiset käsivarret. Olen turvassa.
Kertomuksen on kirjoittanut Saksassa muistiin siellä aiemmin toiminut pakolaistyöntekijämme. Turvallisuussyistä emme voi julkaista nimiä eikä kuvia.
Artikkelin kuvituskuva: Linus Nylund / Unsplash.
Kertomus on julkaistu kotisivuillamme 31.5.2019.
***