Irma Väisäsen varhaisimmissa lapsuusmuistoissa ujeltavat pommikoneet ja suhisevat yleisen saunan löylyt. Oman äidin kasvoilta hän poimi rauhallisen katseen, joka kertoi: ei tarvitse pelätä. Yhdessä he selvisivät keskellä Helsinkiä läpi sodan ankeiden vuosien.
Irma Väisänen, omaa sukuaan Tohka, eli varhaisimman lapsuutensa sotavuosien Helsingissä. Vaikka hän oli alle kouluikäinen, monet tuokiokuvat tuolta ajalta ovat jääneet mieleen. Elämää leimasi rintamalla olleen isän kova ikävä, puute jokapäiväisistä tarvikkeista ja varautuminen jatkuviin pommihälytyksiin.
Helmikuussa 1944 alkoivat Helsingissä suurpommitukset, joissa kantakaupungin alueelle pudotettiin lentokoneista tuhat pommia. Sadat kaupunkilaiset kuolivat tai haavoittuivat.
Irma oli tuolloin kuusivuotias. Hänen mieleensä on piirtynyt kuva öisistä kauhun hetkistä.
”Kun hälytys tuli, juoksimme kerrostalon kellariin. Se oli hämärä loukko, jonka kattoa oli yritetty tukea paksuilla parruilla. Siellä näki joka kerta hätääntyneitä ja paniikin vallassa olevia ihmisiä.”
”Äitini oli onneksi rauhallinen nainen. Hän piti minua sylissään ja antoi kassista jotain pientä syötävää ja juotavaa, jota hän oli varannut valmiiksi mahdollisia lähtöjä varten. Muistan ihmetelleeni, miksi tulimme kellariin, jos talo vaikka sortuu päällemme”, Irma kertoo.
TOHKAN perheen koti oli pieni yksiö Töölönkadulla. Irma oli vielä tuolloin perheen ainut lapsi. Mutta hänellä oli hyvä ystävä, naapurustossa asuva pieni juutalaispoika David. Irma ja David leikkivät paljon yhdessä, ja lähes aina sisällä, sillä David pääsi vain harvoin pihalle. ”Onneksi hänellä oli paljon leluja, keinuhevonenkin, jolla sai ratsastaa”, Irma muistelee.
”Davidin kodin ovessa oli peitenimi Honkanen. Ei minulle koskaan kerrottu, miksi niin oli. Ymmärsin kuitenkin, että Davidin elämässä oli jotain erikoista ja häntä piti suojella enemmän kuin minua. Myöhemmin tulin tietämään, että siihen aikaan juutalaisten yllä oli aina uhka.”
TALVET olivat kylmiä ja kodit viileitä. Ja rottia oli paljon. Kaasua sai vain tietyn määrän poleteilla. Lämpimiä vaatteita ei ollut, sillä puuvilla ja villa olivat menneet kortille. Raaka-ainepulan vuoksi tehtaat käyttivät lumppua, hiuksia, paperia ja puun selluloosasta tehtyä sillaa uusien kankaiden valmistamiseen, ja niitäkin sai vain säännöstelykupongeilla.
Monet lapset kulkivat isän tai äidin vanhan takin helmasta tehdyssä pompassa. Niin Irmakin. Hän muistaa, että se oli harmaa, kadun värinen, ettei häntä huomattaisi vihollisen lentokoneista. Äiti lisäsi takin alle lämmikettä ja kääri tyttösen ympärille sanomalehtiä. Ne kiinnitettiin hakaneulalla puseroon edestä ja takaa.
”Sain kävellä leikkikouluun saakka yksin, mutta jos matkan aikana tuli hälytys, kotiin piti juosta heti. Aina en ehtinyt pakoon. Silloin menin äidin neuvon mukaan makaamaan kadulle aivan talon viereen kasvot kivijalkaa vasten.”
KAIKESTA oli pulaa. Lapsen maitoannos oli kolme desilitraa päivässä. Ruokia säännösteltiin, niitä sai ostaa vain sen verran kuin kunkin ostokupongit sallivat. Edes leipää ei tullut joka päivä siihen pikku kauppaan, jossa Irma äitinsä kanssa kävi. Perunat menivät pääsääntöisesti rintamalle; osa niistä paleltui kovissa pakkasissa.
”Minulla on mielessäni selkeä kuva siitä, kun kävelen hinkki kädessäni kohti Töölöntoria. Siellä jonotettiin kenttäkeittiössä valmistettua lanttusoppaa, jota minäkin sain hinkkiini. Juoksutin sen nopeasti kotiin”, Irma muistelee.
Vaikka puute ottaa koville, vaatimattomuudessa on silti oma rikkautensa. Silloin pienetkin asiat saavat suuren arvon. Kun ei ole juuri mitään ja saa vähän jotain tai keksii itse ratkaisuja puutteeseen, siitä saa paljon iloa.
”Tämän tunteen on yltäkylläisyys monilta nykyihmisiltä varastanut”, Irma harmittelee.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Hän kertoo haaveilleensa lapsena, että saisi syödä perunaa. Äidin serkku tiesi sen ja toteutti silloin tällöin pikkutytön haaveen.
”Kun menimme heille kylään, täti avasi heti kulmakaapin oven ja otti hyllyltä säästämänsä kylmän, keitetyn perunan. Hän ojensi sen iloisena minulle, ja oi, mitä herkkua se olikaan!”
”Sieltäköhän juontaa, että eläisin vieläkin kaikkein mieluimmin voisilmäisellä perunalla”, Irma naurahtaa.
KUN IRMAN äiti sairastui reumakuumeeseen, hän lähti tyttärensä kanssa pakoon Helsingin levotonta elämää. Järvenpäässä oli vanha kartano, jonne pääsi lepäämään ja parantumaan.
”Siellä oli työmiehinä kolme neuvostoliittolaista sotavankia. He ottivat meidät lapset mukaan talon töihin ja olivat kaikin tavoin kivoja ja kilttejä miehiä. Ehkä he kaipasivat kotimaassaan olevia lapsiaan ja olivat hyvillään seurastamme.”
”Vaikka sotaa käytiin, aika oli toisella tavalla viattomampaa kuin nyt. Lapset saattoi huoleti päästää vieraan sotavankina olevan miehen hoiviin. Nopeasti ovat asiat muuttuneet. Enää tuollainen ei tulisi kysymykseenkään”, Irma sanoo.
Hän muistelee kartanon muonamiehen vanhinta tytärtä, jonka mukana hän pääsi usein Ainolassa käymään.
”Sieltä mieleeni on jäänyt makea mansikkamehu, jota Aino Sibelius meille tarjosi. Se maistui aivan taivaalliselta, enhän ollut saanut mitään herkkuja oikeastaan koskaan.”
ÄITI PARANI ennen pitkää ja palasi tyttönsä kanssa kotiin Helsinkiin. Elämä jatkui. Jokainen kantoi kortensa kekoon, jotta työt olisi saatu tehtyä ja olisi selvitty sodan kurimuksessa. Iloakin koettiin. Enimmäkseen se syntyi yhdessä olemisesta toisten kanssa. Kaikki tunsivat olevansa samassa veneessä ja ymmärsivät ja auttoivat toisiaan.
”Me sodan nähneet vähän vierastamme tätä nykyistä some-kulttuuria. Toivoisin, että tulisi aika, jolloin tarvitsemme toinen toistamme tässä ja nyt. Se olisi oikeaa elämää”, Irma sanoo.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
LAPSUUTENSA kohokohtina Irma muistaa viikoittaiset saunareissut. Tuohon aikaan helsinkiläisissä asunnoissa oli puutteelliset peseytymismahdollisuudet. Irman kodissa oli pieni vessa ja siinä vain lavuaari. Lämmintä vettä ei tullut. Puhtaanapito perustui yleisessä saunassa käyntiin. Niitä olikin 1940-luvun Helsingissä toista sataa.
”Kävimme Töölönkadun yleisessä saunassa. Se oli lähellä kotiani ja tuntui ehkä siksikin tutulta ja kotoisalta paikalta. Kävelimme sinne käsi kädessä saunakasseinemme. Äiti maksoi portilla saunamaksun ja osti minulle pullollisen punaista limonadia, joka oli itse asiassa sakariinilla maustettua mietoa puolukkamehua. Saunomista siivitti ajatus, että pukuhuoneessa odotti se pullo, jonka saisi kuivatellessa avata.”
LÖYLYHUONEEN höyryssä kyyristeli monenlaista väkeä. Oli tarinan kertojia ja niitä, jotka tykkäsivät kuunnella. Alastomina kaikki olivat samanvertaisia, siellä ei erottanut köyhää rikkaasta, ei tyhmää viisaasta. Samassa rivissä ähkyivät johtajat ja laitapuolen kulkijat.
Kun aikuiset löivät löylyä, lasten korvia poltti. Irma muistaa laskeutuneensa vähin äänin askelman kerrallaan alaspäin.
Pesuhuoneessa uurastivat valkotakkiset pesijät. Tuohon aikaan moni sai elantonsa pesijän ammatista.
”Löylystä tultua asetuimme pesulavitsalle makaamaan. Pesijä saippuoi ja jynssäsi saunojat edestä ja takaa, jalatkin varpaanvälejä myöten. Muistan, miten hyvältä lämmin huuhteluvesi tuntui. Sitä kaadettiin vadista niskaan, sillä suihkuja ei saunoissa silloin ollut.”
”Saunaiholla ja hiukset märkinä palasimme sitten kotiin. Oli autuas ja niin puhdas olo.”
IRMA huomauttaa, että hänen joulusaunomisensa tapahtuivat koko lapsuuden ajan yleisessä saunassa. Ne kerrat olivat erityisiä, koska ilmassa oli suureen juhlaan valmistautumisen tuntua ja jännitystä.
”Oli ihana odottaa, millaisen yllätyksen äiti oli järjestänyt aatoksi. Puutteesta huolimatta sain kuitenkin muutaman vaatimattoman lahjan.”
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Syyskuussa vuonna 1944 hän sitten sai lapsuutensa suurimman lahjan. Silloin loppui sota ja rakas isä palasi haavoittumattomana kotiin. ¤
TEKSTI: HELI HYVÖNEN
KUVAT: Irma Väisäsen albumi
Artikkeli on julkaistu Joulun Aika -lehdessä vuonna 2016
