Vieressäni istuvan keski-ikäisen miehen kasvot loistavat iloa. Hän kertoo haastattelustaan maahanmuuttovirastossa.
”Tiedätkö, koko haastattelu kesti yli kahdeksan tuntia. Onneksi minulla oli eväitä mukana, niin sain syötyä välillä. He kysyivät uskostani ja siitä, miten olin kääntynyt kristityksi.
Kerroin heille noista tapahtumista elämässäni. Noin neljä vuotta sitten muuan tuttavani kutsui minut mukaan kristilliseen keskustelupiiriin. En aluksi ollut halukas menemään mukaan, ja pidin ystävääni välimatkaa muutaman kuukauden. Olin kuitenkin pettynyt islaminuskoon ja etsin muita vastauksia. Lopulta lähdin hänen mukanaan tuohon tilaisuuteen. Siellä annettiin minulle Raamattu, ja aloinkin lukea sitä. Raamatun lukeminen vakuutti minut siitä, että Kristus on Jumalan Poika ja koko maailman Vapahtaja. Halusin kristilliselle kasteelle, mutta se ei ollut kotimaassani mahdollista. Perheeni sai tietää uskostani, ja lopulta jouduin lähtemään maastani.
Haastattelija tenttasi minua uskostani, ja kerroin kaiken. Sanoin myös, että en ymmärrä, miksi kirkoissa ei ole kuin muutama vanha ihminen. Elämme sentään länsimaissa, joissa vallitsee demokratia ja kaikilla on mahdollisuus kuulla Jeesuksesta ja olla avoimesti uskovainen.
Minun kotimaassani ihmiset ovat kristittyjä henkensä kaupalla. Jos siellä saisi olla avoimesti seurakuntia ja kirkkoja, niin ne olisivat täynnä nuoria ihmisiä. Sanoin, että Raamattu maksaa vain parikymmentä euroa ja että kannattaisi ostaa se ja tutustua siihen. Haastattelija sanoi olevansa uskonnoton mutta nyt kuunneltuaan minua kenties ostavansa Raamatun ja tutustuvansa siihen. Vastasin, että kyllä kannattaisi.
Hän toivotteli minulle hyvää jatkoa ja sanoi toivovansa, että saisin jäädä tähän maahan. Vastasin, että se on minulle vähemmän tärkeää, saanko jäädä tänne, kuin se, että hän tulisi Kristukseen uskovaksi.
Totesin, että jos minut lähetetään kotimaahani ja surmataan siellä, niin se ei haittaa mitään. Minun Vapahtajani on antanut henkensä minun puolestani, ja jos kuolen uskoni tähden, niin tiedän, minne menen kuolemani jälkeen. Mutta jos haastattelijani kuolee, niin hän ei tiedä, minne hän menee. Tiedätkö, silloin hänen silmiinsä tuli kyyneleet.”
Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.