Böömistä kotoisin oleva puuseppä Christian David työskenteli vuonna 1722 Saksin ruhtinaskunnassa. Tuohon aikaan katolinen kirkko vainosi protestanttisia kristittyjä. David kuuli ja innostui kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin julistuksesta. Hän pyysi tältä lupaa, että Böömistä ja Määristä, nykyisen Tšekin alueelta, protestanttiset kristityt saisivat muuttaa asumaan kreivin maille luterilaisen Saksin ruhtinaskunnan puolelle. Nuori kreivi, silloin 22- vuotias, oli syvästi uskova, ja uskonveljien hätä kosketti häntä ja hän antoi luvan.
17. kesäkuuta 1772 Christian David kaatoi kreivin maa-alueella ensimmäisen puun, ja uskontopakolaisten pieni ryhmä alkoi rakentaa sinne talojaan. ”Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon se poikasensa laskee: sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani”, he lauloivat psalmin 84 jakeen 4 sanoilla. He antoivat alueelle nimen Herrnhut, Jumalan suoja.
Alueelle muutti loppujen lopuksi noin 500 protestanttista kristittyä, joista useimmat olivat hussilaisia, uskonpuhdistaja Jan Husin (1369–1415) kannattajia. Hus oli poltettu roviolla kerettiläisenä vuonna 1415, mutta Böömin alueella oli paljon hänen kannattajiaan. He olivat jo vuonna 1457 perustaneet böömiläis-määriläisen kirkon, jota myös kutsuttiin nimellä Veljien yhteys, Unitas Fratum.
Herrnhutiin muutti myös muita protestanttisia uskovia. Eri ryhmien välillä oli jännitteitä. Von Zinzendorf yritti saada rauhaa ja yhtenäisyyttä heidän keskuuteensa.
Pyhän Hengen kosketus
Elokuun 13. päivänä vuonna 1727 oli ehtoollisjumalanpalvelus Berthelsdorfin kylän luterilaisessa kirkossa. Pyhä Henki kosketti ihmisiä voimakkaasti. He itkivät syntejään, pyysivät toisiltaan anteeksi kovasydämisyyttään ja katuivat rakkaudettomuuttaan.
Tästä alkoi herätys, jonka seuraukset olivat ennennäkemättömät. Uskovat perustivat rukousvartion, joka kesti päivittäin 24 tuntia. Tämä taukoamaton rukous jatkui koko vuorokaudet ja viikot ympäri yli sata vuotta.
Hernnhutin yhteisön hengelliseksi johtajaksi tuli kreivi von Zinzendorf. Hän järjesti kaikki uskovat ryhmiksi, jotka kokoontuivat aamuisin ja iltaisin yhteisiin kokouksiin. Lauantaisin ja sunnuntaisin oli rukouksen ja ylistyksen päivä. Yksinäiset naiset ja miehet asuivat erillisissä rakennuksissa. Heillä oli suuri rakkaus Kristukseen ja palava halu viedä evankeliumia eteenpäin.
Ensimmäiset lähetystyöntekijät halusivat pestautua orjiksi päästäkseen lähetystyöhön
Vuonna 1731 von Zinzendorf oli tavannut Tanskan hovissa Karibialta Saint Thomasin saarelta vapautetun Anton-nimisen orjan, joka oli kertonut orjien hirveistä olosuhteista. Von Zinzendorf kertoi tarpeesta saada saarille lähetystyöntekijöitä kertomaan heille evankeliumia. 21. elokuuta 1732 lähtivät Herrnhutista ensimmäiset lähetystyöntekijät Johann Leonhard Dober ja David Nitschmann.
Dober ja Nitschmann tulivat Tanskaan ja halusivat purjehtia Saint Thomansin saarelle, mutta Tanskan Länsi-Intian kauppakomppania ei antanut heille lupaa matkustaa sinne. He tarjoutuivat orjiksi, jotta olisivat päässeet laivaan, mutta siihenkään ei tullut lupaa, koska valkoihoiset eivät voineet olla orjia. He olivat ammatiltaan puuseppä ja savityöläinen ja aikoivat elättää itsensä omalla työllään. Lopulta he von Zinzendorfin avulla saivat tukea Tanskan kuninkaalta Kristian VI:lta ja pääsivät lähtemään Karibialle.
Lähetystyöntekijöitä alkoi virrata eri puolille maailmaa
Seuraavat lähetystyöntekijät lähtivät Tanskan hallinnassa olevaan Grönlantiin vuonna 1733. Sen jälkeen alkoi ennennäkemätön lähetystyöntekijöiden lähettämisen aalto. Ensimmäisten neljän vuoden aikana 24 henkilöä lähti Herrnhutista maailmalle. Heillä ei ollut tukenaan isoa lähetysjärjestöä, vaan useimmat saivat mukaansa pienen rahasumman, ja he elättivät itsensä tekemällä työtä kohdemaassaan. Rukoustuki oli vahva, koska 24/7 -rukousvartio rukoili Hernnhutissa heidän puolestaan herkeämättä.
Ensimmäisten sadan vuoden aikana herrnhutilaiset aloittivat seuraavat lähetyskohteet:
1734 Ruotsin Lappi
1735 Yhdysvaltain cherokee-intiaanit
1735 Etelä-Amerikan Suriname
1736 Venäjän Arkangeli
1737 Etelä-Afrikka
1737 Länsi-Afrikka
1737 Liettua ja Viro
1738 Etelä-Carolinan afrikkalaiset orjat
1737 Etelä-Amerikan Guayana
1740 Sri Lanka
1740 Algeria
1741 Yhdysvaltain irokeesi-, delaware-, mohikaani- ja shawnee-intiaanit
1746 Persia
1752 Kanadan Labrador
1753 Pohjois-Carolinan chrerokee- ja creek-intiaanit
1754 Karibian saarten Barbados ja myöhemmin Saint Kittsin ja Tobagon afrikkalaiset orjat
1765 Venäjän kalmukit
1779 Länsi-Afrikan Ghana
1776 Intia
1781 Kaukasia
1792 Etelä-Afrikka
Osassa näistä maista työ jäi vain yritykseksi, kuten Algeriassa, Persiassa, Sri Lankassa ja Intiassa. Toisissa maissa on työskennelty aivan viime aikoihin asti.
Rukouksen ja Kristuksen rakkauden voimalla
Lähetystöntekijät muun muassa tutkivat alueen kieltä ja kulttuuria, tekivät kielioppeja, aapisia, ja sanakirjoja, käänsivät Raamattua, tekivät etnologista tutkimustyötä ja perustivat sairaaloita ja kouluja. Jotkut lähetit kuolivat sairauksiin ensimmäisten kuukausien aikana, toiset elivat työalueellaan yli 50 vuotta.
Kaikkialla heillä oli palava into kertoa Kristuksesta ja siitä, että jokainen ihminen on hänelle arvokas. He joutuivat monesti hallintojärjestelmän epäsuosioon, koska painottivat sitä, että jokainen on tärkeä. Etelä-Afrikasta heidät häädettiin pois, koska he ”kohtelivat mustia liian hyvin”. Yli kaksisataa vuotta sen jälkeen Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti Nelson Mandela nimesi presidentinkanslian huoneensa böömi-määriläisten lähetystyöntekijöiden lähetyskeskuksen mukaan tunnustukseksi heidän työstään.
Herrnhutin lähetystyössä erityisen merkittävää on, että sen katalysaattorina oli nuori kreivi ja muutama sata tšekkiläistä ja saksalaista uskovaa, jotka olivat käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. Tämä joukko sai lähetettyä enemmän lähetystyöntekijöitä kuin koko kristikunta oli edeltävinä vuosisatoina lähettänyt. Nämä uskovat rakastivat Kristusta ja kokivat oman pelastumisensa niin tärkeäksi, että halusivat kertoa muille tästä Kristuksen rakkaudesta. Herätys syntyi, ja vasta kirkkaudessa tulemme ymmärtämään sen suuruuden.
Näin syntyi Päivän Tunnussana -kirjanen
Toukokuun 3. päivän iltana 1728 kreivi von Zinzendorf antoi seurakunnalle raamatunlauseen, päivän tunnussanan. Hän valitsi joka päiväksi uuden tunnussanan Vanhasta testamentista ja kirjoitti sanan yhteyteen laulun. Päivän tunnussana annettiin iltaisin veljesseurakunnan jäsenille, ja seuraavana aamuna se toimitettiin kaikkiin Herrnhutin 32 taloon ja jakeesta keskusteltiin yhdessä.
Myöhemmin mietittiin, että olisi parempi, jos tunnussanat voitaisiin painattaa kirjaksi ja jakaa isommalle yleisölle. Von Zinzendorf valitsi 365 jaetta Raamatusta, ja ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1731 Herrnhutissa. Päivän tunnussanan lisäksi jokaiselle päivälle oli laulun säkeistö.
Von Zinzendorfin kuoleman jälkeen vuonna 1760 Päivän Tunnussana -kirjan painamista jatkettiin.
Suomeksi Päivän Tunnussanaa on julkaistu vuodesta 1905 alkaen. Julkaisijana on Karjalan Evankelinen Seura. Päivän Tunnussana kootaan edelleen Hernnhutissa, ja nykyään se ilmestyy 62 kielellä. Suurin painos on saksankielinen, noin 900 000 kappaletta, ja toiseksi suurin suomenkielinen, noin 90 000.
Tarja Ikäheimonen, Kansanlähetyksen työntekijä
Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat maahanmuuttajatyöhön Saksassa.
Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.
Jumalan siunausta sinulle!
Lähteet:
Etnologinen museo, Herrnhut
Ethnographie und Herrnhuter Mission
Katalog zur ständigen Ausstellung, 2003 Dresden Staatliches Museum fur Völkerkunde
Päivän Tunnussana