Edessäni istuva nuori mies kertoo minulle elämäntarinaansa:
”Synnyin 24 vuotta sitten täällä Saksassa maahanmuuttajaperheeseen, johon kuuluivat minun lisäkseni isä ja isoveli. Hän oli oikeastaan velipuoleni, koska hänellä oli eri äiti. Kun olin kaksivuotias, isäni joutui vankilaan.
Äiti otti minut mukaansa ja lähdimme vanhempieni kotimaahan. Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi vankilasta vapaaksi ja haetutti minut takaisin luokseen. Olin silloin kuusivuotias. Äitini jäi kotimaahamme ja erosi väkivaltaisesta isästäni.
Palasin siis jälleen Saksaan ja asetuin asumaan velipuoleni, isäni ja hänen uuden vaimonsa kanssa. Isä oli alkoholisoitunut ja erittäin väkivaltainen. Hän hakkasi koko perhettä, ja usein vietimme äitipuoleni kanssa yön paossa ulkosalla ja naapureissa. Pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta olivat minulle jokapäiväistä.
Mies, jota kukaan ei kestänyt
Jonkin ajan kuluttua isäni uusi vaimo sai kyllikseen tukalasta avioliitostaan ja lähti isäni luota. Isä muuttui yhä vain väkivaltaisemmaksi; hän syytti minua ja velipuoltani vaimonsa pois lähdöstä. Elimme isän takia maanpäällisessä helvetissä.
Lopulta en enää kestänyt tilannetta, vaan kerroin perheemme ongelmista koulussa opettajille, ja sosiaalihuolto otti minut huostaan. Alkoi hieman parempi aika elämässäni, kun asuin eri lastenkodeissa. Silti isä halusi minut luokseen ja etsi minua joka puolelta. Aina kun hän löysi minut, jouduin vaihtamaan koulua ja lastenkotia, jotta saisin asua turvassa. Seitsemän vuoden aikana olin yhteensä neljässätoista eri koulussa.
Täysi-ikäisen elämää aloittelemassa
Isällä ei ollut vakituista oleskelulupaa, vaan sellainen päätös, joka oikeutti asumaan vain yhdessä Saksan osavaltiossa. Tästä syystä minäkin sain samanlaisen päätöksen automaattisesti. Luulin saavani passini takaisin, kun täytän 18 vuotta. Se oli otettu huostaanotettaessa minulta pois. Yllättäen kuitenkin sanottiin, että minulla ei ole olemassa passia.
Minulla ei ollut oikeutta opiskella eikä tehdä työtä. Sain asua vain yhdessä osavaltiossa ja elin pienen sosiaaliavustuksen varassa. Kävin töissä pimeästi ja asuin vaihtuvien tyttöystävien ja muiden ”ystävien” luona.
Isääni en enää pelännyt, koska olin voimakas ja isokokoinen. Myöhemmin kuulin hänen muuttaneen takaisin kotimaahansa. Hän varmaankin pakeni poliisia, koska tiesi voivansa joutua uudestaan vankilaan Saksassa. Olen iloinen, että hän lähti: en koskaan elämässäni halua enää tavata häntä. Hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa, että en todellakaan halua nähdä häntä ikinä.
Yhteiskunnan pohjalle
Oma elämänikin meni aina vain huonompaan suuntaan. Jouduin ikävään seuraan ja elämääni tulivat huumeet. Lopulta en pystynyt pitämään edes pimeää työpaikkaa, vaan menetin sen ja asunnonkin. Jouduin kirjaimellisesti kadulle. En käynyt edes viranomaisten luona uusimassa oleskelulupaani, joten en saanut enää mitään rahaa sosiaalitoimistostakaan.
Keräsin pulloja, varastin ja kerjäsin. Yöt olin bussi- ja rautatieasemilla ja porttikäytävissä tai vain kävelin katuja pitkin. Olen tottunut kylmään ja nälkään ja ihmisten ylenkatseeseen. Koditon ei saa osakseen ystävällisyyttä vaan joutuu kokemaan kaikenlaista pahaa. Kymmen kuukautta asuin kadulla. Olin epätoivoinen ja rukoilin Jumalaa, että hän auttaisi minua. Olen nimellisesti muslimi, vaikka en tiedä islamista paljon mitään, mutta Jumalaan minä uskon.
Uusi toivon suunta
Rukoilin tuskissani apua Jumalalta. Poikkesin ajoittain kunnan nuorisotoimistossa, ja eräällä kerralla sain tietokoneen kautta tietoa tästä kristillisestä narkomaanikeskuksesta, jossa olen nyt.
Tulin tänne keskukseen, koin rauhaa sydämessäni ja ensimmäisen kerran elämässäni minulla heräsi toivo, että voisin saada elämäni järjestykseen. Sekin oli johdatusta, että tämä keskus sijaitsee samassa osavaltiossa, jossa minulla on oikeus asua. Ihmiset ovat täällä minulle ystävällisiä. Olen kuullut Jeesuksesta ja siitä, että Jumala rakastaa minua.
En tiedä vielä kovinkaan paljon kristinuskosta, mutta olen kokenut käytännössä jotain tästä Jumalan rakkaudesta, josta kristityt puhuvat. Haluan saada enemmän tietoa Jeesuksesta ja oppia tuntemaan hänet henkilökohtaisesti. Tiedätkö, minusta tuntuu, että ensimmäisen kerran elämässäni olen tullut kotiin.”
Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.