Daniel Ebeling kirjoittaa kokemuksistaan Kansanlähetysopiston kansainvälisyyslinjan ulkomaanjaksolta Kamerunissa.
Kansainvälisyyslinjan lähijaksomme aikana kaverini oli tutustunut Internetin Pen Pal Worldissä Tapang-nimiseen kamerunilaismieheen. Tämä oli aloittanut keskustelun lähettämällä ystävälleni saarnatekstin. Olin miettinyt, että voisi olla hauska tavata Tapang Kamerunissa. Hän asuu Bamendassa, noin kuuden tunnin matkan päässä minun kaupungistani Yaoundésta. Elättelin pitkään toiveita, että yksi luterilaisen kirkon pastorin kanssa tekemistämme matkoista olisi ystäväni kotikaupunkiin Bamendaan. Pian selvisi, että sinne emme mene, ja Tapangin tapaaminen näytti jäävän toteutumatta.
Niinpä päätin lähettää Tapangin matkapuhelinnumeroon joka tapauksessa tekstiviestin ja kertoa, että olen maassa – Tapang nimittäin tiesi minun olevan tulossa Kameruniin. Ja sain olla onnellinen, että laitoin viestin juuri tuolloin! Yllätykseni oli melkoinen, kun Tapang vastasi, että hän oli itse asiassa tulossa Yaoundéhen vain kaksi päivää myöhemmin, ja niin siis tapasimme.
Tahdon sanoa, että tuo mies on yksi Jumalalle omistautuneimmista ja Raamatulle uskollisimmista miehistä, jonka olen eläessäni tavannut – sellainen, josta Jeesus loistaa kirkkaasti. Koko tapaaminen oli valtavan rohkaiseva. En usko liioittelevani, jos sanon, että Tapang jätti minuun lähtemättömän jäljen.
Kaikenlaisilla tavoilla sitä Jumala järjestää tapaamisia, mietin Tapangin kanssa viettämäni aamupäivän jälkeen. Kun nyt Suomeen paluuni kynnyksellä katson taaksepäin aikaani Kamerunissa ja minulle tärkeitä ihmisiä, en enää uskalla sanoa, oliko Tapangin kohtaaminen sittenkään niin poikkeuksellinen. Tässä muita ystäviä, joihin tutustuin Kamerunissa:
Mbuta on nuori kamerunilaisopiskelija, josta on tullut yksi parhaimmista ystävistäni täällä. Erityisesti parin ensimmäisen viikkoni aikana olisin ollut aivan pulassa ilman ystävää, jonka kanssa kulkea seurakuntaani ja takaisin. Enkä ilman Mbutaa varmaankaan olisi koskaan oppinut liikkumaan Yaoundéssa itsenäisesti ja läheskään yhtä varmasti, kuin hänen opastuksellaan opin.
Mutta miksikä tiemme kohtasivat Mbutan kanssa ylipäänsä? Siksipä, että ensimmäisenä päivänäni Kamerunissa minut vastaanottaneen suomalais-skotlantilaisen pariskunnan luokse ”sattui” tulemaan kylään kolme heille tuttua kamerunilaisopiskelijaa, joista yksi oli Mbuta. Hän jäi kanssamme vielä yöksi ja sain siten tutustua häneen paremmin.
Entä miten on mahdollista, että kerkisimme viettää Mbutan kanssa niin paljon aikaa ja että hän pystyi opiskeluiltaan kulkemaan kanssani seurakuntaan ja takaisin keskellä arkipäivää? Ei se mahdollista olisikaan, ellei Mbutan professori olisi päättänyt, että yliopiston lukuvuoden alku saa luvan tulla lykätyksi tänä vuonna.
Lee on lähetyslasten lukiossa liikuntaa opettava alle kolmekymppinen amerikkalaismies. Nuorten aikuisten pienryhmä kokoontuu hänen kotonaan viikoittain. Olen kokenut pienryhmän ja siinä käymämme keskustelut suureksi siunaukseksi. Ryhmän kautta olen myös saanut tutustua lähetyskentällä työskenteleviin samanlaisessa elämäntilanteessa oleviin nuoriin ihmisiin. Heitä ei täällä kyllä turhan monia ole.
Mutta miten tutustuin pitkän matkan päässä minusta asuvaan ja vielä pidemmän matkan päässä työskentelevään Leehen? Sain kutsun raamattupiiriin, josta en ennestään tuntenut ketään. Jumalan resepti ruokalajille nimeltä tutustuminen sisälsi Leen lähetyslukiossa opiskelevan tuttavan. Tämä yhteinen tuttava mainosti ahkerasti tulossa olevaa avointa pingisturnausta. Tuona päivänä minulla oli riittävästi seikkailunhalua ottaa illansuussa moottoripyörätaksi ennestään tuntemattomaan kohteeseen, ja siellä, minulle uudessa paikassa, turnauksen jälkeen juuri tehdessäni lähtöä, Lee tuli nykäisemään minua hihasta: ”Hei, kukas sinä olet – ei taideta olla nähty aikaisemmin?”
Berthold taasen on suunnilleen minun ikäiseni poika, joka on muodostunut minulle kaikista nuorista läheisimmäksi luterilaisessa seurakunnassani. Hänellä on myös ollut valtavan tärkeä rooli linkkinä minun ja muiden seurakunnan nuorten välillä niin aikataulujemme yhteensovittamisessa kuin siinä, että olen päässyt mukaan nuorten porukkaan.
Mutta hetkinen, Berthold opiskelee aivan toisessa kaupungissa Doualassa – miksi ihmeessä hän oli Yaoundéssa nämä samat kolme kuukautta, jotka minä olin täällä? Siksipä vain, että hänenkin koulunsa piti tyhjän puolivuotisen syksyllä, ja niin Berthold oli tullut Doualasta koko syksyksi perheensä luokse Yaoundéhen. Täällä kotiseudullaan Berthold oli liittynyt mukaan juuri sen luterilaisen kirkon nuortenryhmän toimintaan, jossa myös minä olen pääaikaisesti ollut mukana.
Eikä tässä vielä lähellekään kaikki. Ruokailusta myöhästyminen, valokuvan ottajan tarve, tulostustoimiston varhainen sulkeminen, syysloman tuomat poikkeusaikataulut, kaasulieden toimimattomuus, Raamatun lukeminen joukkoliikennetaksissa – olen saanut huomata, miten monia keinoja Jumala voi käyttää johdattaakseen kaksi ihmistä tapaamaan toisensa. Näistä täysin suunnittelemattomista kohtaamisista voi syntyä hyvinkin tärkeitä ihmissuhteita! Tässä Suomeen paluuni kynnyksellä saan miettiä, että jos poistaisi yhden jos toisenkin ”sattuman oikun”, kenet oikein olisin oppinut täällä tuntemaan?
Kun tulin tänne Kameruniin, en tuntenut täällä ketään. Kun lähden, jää tuttuja taakse monilukuisesti. Muuta ei voi sanoa kuin kiitos Jumalalle heistä joka ikisestä – kyllä taivaan Isä pitää huolen lapsistaan tällaisissakin asioissa.
”Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa.” Sananl. 16:9
Daniel Ebeling
kirjoittaja tutustui Kansanlähetysopiston kansainvälisyyslinjalla Kamerunissa seurakunta- ja nuorisotyöhön, kieleen ja kulttuuriin. Hän oli kertomuksen aikaan 19-vuotias teologian ylioppilas.
Julkaistu ensimmäisen kerran 20.12.2015
