Tarinaa Itä-Karjalasta

28.2.2016

Lähettimme Pekka Palosaari kirjoittaa Venäjältä:

Kirjoitan Peskin kirkolta, lumisen maiseman keskeltä. Sotjärvi näkyy ikkunaamme; järvi on jäässä ja tuuli puhaltaa navakasti lounaasta, Laatokalta päin. Sähköt katkeilevat – ovat poissa tuon tuostakin tunnin, pari. Ulkona on kylmä, mutta sisällä suloisen lämmintä: hellassani palaa tuli. Pidän tulta myös kirkkosalin takassa, eteisen leivinuunissa, lastenhuoneen pätshissä ja keittiön hellassa, jolla kiehuu hiljalleen suuri vesipannu.

Kävijöitä tuntuu riittävän. Jokainen vieras on tänään mielellään istahtanut kirkkosalin pöydän ääreen juomaan teetä. Paljon on ihmisillä asioita, hankaliakin.

Reks, naapurin koira, haukkuu vimmatusti. Aina välillä kuuluu erikoista säksätystä. Taas koira haukkuu ja jokin säksättää. Lähden katsomaan. Reks tuntee minut ja vaikenee. Se tuijottaa pientä lautakasaa. Reks on kuopinut ja raapinut kasan vierestä maan lumesta paljaaksi monesta kohdasta. Kurkistan lautojen alle. Näätä! Näätä lähtee karkuun – Reks perään. Lopulta aitamme estää takaa-ajon: nokkela näätä pujahtaa aidan ali ja pelastuu. Palaan kirjoittamaan.

IMG_0095
Sodderin kirkko pimeänä iltana.

 

Ovikello soi. Menen avaamaan. Hämmästyn: Kilvoitteleva Veli! ”Konsa sinuu piästettih türmäspäi (vankilasta)?” ”Jo ammoin. Nügöi viruin kaksi nedälii (viikkoa) Suojärvellä bolnitsassa (sairaalassa).” ”No astu perttih. Rubiatko tshaijjuu juomah?” ”Da vai, gu andanet.”

Juttelemme niitä näitä. Minua kiinnostaisi Kilvoittelevan Veljen nykyinen osoite. Utelen. En oikein millään tahdo saada häneltä selvää vastausta.

Väkeä tulee jokunen lisää. Kaadan teetä. Tuon muovipussissa paikallisia Marie-keksejä pöytään.  Haen lisään sokerihiekkaa astiaan. Välillä käyn puhelimessa.

Kello käy. Hämäryys on muuttunut pimeäksi jo kauan sitten. Kilvoittelevalla Veljellä ei ole ollenkaan kiire ulos viluun ja pimeään. Päinvastoin: hän rupeaa vihjailemaan, että voisi oikeastaan jäädä yöksi kirkkoon. Torjun moiset ajatukset. Yritän kääntää keskustelua ylevämpiin aiheisiin: millä tavalla turmiollisen viinan vaikutus ihmisruumiiseen näkyy hölmöilynä. Tarjoamani aihe ei vaikuta kiinnostavalta. Keskustelua ei synny.

Kilvoitteleva Veli ehdottaa, että antaisin rahaa: passi on kadonnut. Eläkettä ei saa postikonttorista ilman passia. Rahaa ei tarvita paljon: vain 1.500 ruplaa passiin ja 300 ruplaa kolmeen valokuvaan. Tästä aiheesta taas en minä puolestani innostu. Kilvoitteleva Veli on puijannut minua muutaman kerran jo aikaisemmin.

Rupean vähitellen sulkemaan uunien peltejä ja sammuttelemaan valoja. Korjaan kupit kirkkosalin pöydältä keittiöön. Kilvoitteleva Veli alkaa asetella itseään penkille vaakasuoraan asentoon. Kysyn, ymmärtääkö Veli, miksi hän ei voi jäädä kirkkoon yöksi. Ei, sitä hän ei ollenkaan tajua. Muistutan: ”Konsa magait tiä jälgimäsen kerran, sinä varrastit.” Kilvoittelevan Veljen ilme kirkastuu. Hän huudahtaa: ”Sen kalbasun (makkarapötkön)!” ”Ja kofein (kahvipaketin)”, lisään, ”emme voinu luadii lapsile butterbroodua (voileipiä) ja vahnemile kofeidu. Sinä varrastit heiän süömiset ja opit (yritit)  müüvvä ne laukkah (kauppaan). Sinule pidi viinua.” Kilvoitteleva Veli muistaa.

Hän myöntelee hymyssä suin, tarjoaa kättä. Tartun siihen kyllä, mutta puistelen päätä. Veli aloittaa Isä meidän -rukouksen. Yhdyn siihen: ”Meijä Taivahalline Tuatto: olgah pühännü Sinu nimi. Tulgah tovekse Sinu valdu. Roikkah Sinu tahto muga muan piäl kui taivahas. Anna meile tänä päivännü meijä jogapäiväine leibü. I prostii meile meijä riähkät, kui müö prostiimo niilöile, kudamat ollah meile vellas. Äläkä suata meidü muanitukseh a piästä meidü pahas. Sinunhäi on valdu, vägi da kunnivo, ilmazen iän. Aamin.”

Ai ai, kuinka Veli yrittää vedättää. Valttikortti on kuitenkin jäänyt minun käteeni: meistä kahdesta vain minä tiedän, että tällä viikolla on joka aamuhartaudessa kello 10 puhuttu viimeisestä tuomiosta. ”Minä olin koditon ja te ette ottaneet minua luoksenne.” Saatan Veljen ovelle. Kaikki muut ovat jo lähteneet. Ulkona kylmä tuuli puhaltaa vinhasti viuhuen. Veljen musta lippalakki lennähtää lumiseen, valkeaan maahan. ”Minä olin alaston ja te ette vaatettaneet minua.”

Käsken Veljen odottaa: ”Vuota kodvaine.” Haen sisältä uuden karvahattuni. Nummelan Tokmannin hintalappukin on vielä jäljellä: 11:60 €. Leikkaan lapun irti. ”Pane tämä piäh.” Veli silmäilee päähinettä hyväksyvästi: ”Vot, tämä lämmin.” ”Kus ollah sinu rukavitsat (käsineet)?” kysyn. Veli näyttää paljaita käsiään: ”Ni kus.” Taas menen sisään. Tuon melkein uudet Winter Latex talvityökäsineet: ”Ota nämä.”

Kilvoitteleva Veli seisoo ulkona lumessa, minä sisällä lämpimässä. Veli keplottelee, viivyttelee: ”Etkö voi vyrutshii (armahtaa) minuu? Minule pitänüs vaiku 1.500 rublua ja kolme fotokartotshkua (kuvaa) pasportan vuoh. Sit suanusin pensiin ezmäne arki (saisin eläkkeen maanantaina). Jo toine argi tuon sinule djengat järilleh (heti tiistaina tuon rahat takaisin).

Huokaan. Puistelen päätä. Vedän ilmaa hampaiden välistä – niinhän tehdään aina silloin, kun säälitään rahaa. ”Äläkä käännä selkääsi sille, joka sinulta vippiä pyytää.”  Pitäisikö nyt minun nähdä tässä juopottelevassa varkaassa Kristus? Ohhoh!

Päätän antaa almun. Onhan se hankalaa, jos kerran ei voi nostaa eläkettä. Venäjällä maan sisäistä passia tarvitaan muutenkin vähän joka paikassa. Autan Kilvoittelevaa Veljeä vielä tämän kerran. Eihän siitä kerry kuin kolme kymppiä Suomen rahassa – ensi sunnuntain kolehtirahan verran.

Veli lähtee taapertamaan pimeyteen, myötätuuleen, uusine karvalakkeineen, keltaisine käsineineen ja passirahat taskussa. Minä menen irrottamaan kirkon keittiöstä sähköhellaa. Huomenna on palotarkastus. Hella on leveä. Sen kulma ulottuu osittain kaapiston alle. Se on väärin. Hellan päällä pitää olla pelkkää tyhjää tilaa. Voi tulla sakko. Irrotan sulakkeet. Merkitsen maalarinteipillä johtojen paikat. Nostan hellan autoni perään tarkastajilta piiloon. Menen nukkumaan. Hieman mieltä kyllä askarruttaa, missä Kilvoitteleva Veli nyt mahtaa yönsä viettää.

IMG_0602
Pekka lisäämässä puita kirkon uuniin. Kuvan mies ei liity tarinaan.

 

Aamulla on matka Kiviniemen hautausmaalle. Hiljainen saattoväki ahtautuu autoon. Sopu antaa tilaa. Könyämme ykkösvaihteella ja neliveto päällä koko kolmen kilometrin matkan. Tie on todella kuoppainen. Pohjassa rusahtelee ikävästi tuon tuostakin. Ja sähköhella keikkuu takana. Itse hautajaistilaisuus on jotenkin valoisa: olemme kristittyjä. Kristuksen takia meillä on ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivo – vaikka molemmat vainajat ovatkin kuolleet viinaan.

Muistotilaisuuden jälkeen alan viedä vaatepaketteja perille. Osoitteita on nelisenkymmentä. Tiedän, etten selviä urakasta yhdessä päivässä enkä kahdessakaan. Kuormaa on yli 500 kiloa. Ja mokomaa sähköhellaa ei voi nostaa autosta, ennen kuin palotarkastuksen tulos selviää. Sakkoja on joka tapauksessa odotettavissa. Kaikkihan tietävät, että tarkastajat osoittavat esimiehilleen pätevyytensä määräämällä rangaistuksia. Ja samalla kertyy kivasti rahaa ministeriön kassaan. Mutta minäpä säästänkin rahaa: nytkin kyysään tätä rämisevää sähköhellaa ympäri kyliä.

Puhelin pärisee taskussani. Nuori kirkkoherramme Fedja kertoo hyvillä mielin: ”Proverkka meni hyvin. Neuvottiin – sakotettu ei.” Ilahdun minäkin.

On toinenkin ilonaihe. Kassanhoitajamme Ira on omasta aloitteestaan aloittanut rukouspiirin kahdessa kylässä. Tänään oli koolla 14 henkeä. Ira vastaili ihmisten kysymyksiin ja luki Katekismuksesta tilanteeseen sopivia Lutherin rukouksia. Ihmettelen, ihailen ja iloitsen: joko alkaa herätys?

Käymme syrjäkylillä tervehtimässä huonosti liikkuvia vanhuksia. Pidämme ehtoollishetken neljässä kodissa. Aikaa menee ja kilometrejä kertyy mittariin, mutta tämähän on papin ydintyötä.

Polttoaineen varoitusvalo on palanut jo jonkin aikaa. Pitää lähteä Jessoilaan tankkaamaan. Onkohan sinne jo tuotu dieselin talvilaatua? Talvipäivä alkaa hiljalleen hämärtää. Ajan lumisohjossa Peskin kaupan ohi. Mitäs kummaa tuolla kauempana…? Joku istuu märässä maassa! Ei, sehän liikkuu: mies tummissa vaatteissa.  Ajan lähelle. Hyppään autosta. Mies todellakin sekä istuu että liikkuu. Hän vetää itseään sohjossa eteenpäin jaloilla ja työntää paljain käsin. Katson tarkemmin. Tuttu karvalakki: Kilvoitteleva Veli! ”Kunne menet?” ”Kirikköh.” ”Vai kirikköh!  Sinunhäi pitänys olla nügöi Prääsän pasportnistolas (passitoimistossa) eikä tiä omii kallehii jäitsäisii vilustuttamassa, märrin höysylöin (housut märkänä). Kus on sinun pasporttu? Ja kus ollah minu djengat?”

Niinpä niin. Jälleen sain henkilökohtaisen oppitunnin kristillisestä diakoniasta. Tällä kertaa opettajana oli Kilvoitteleva Veli. Yksityisopetus ei tullut edes kovin kalliiksikaan: vain 30 euroa yhdeltä jaksolta. Toinen kysymys tietysti on, opinko mitään – vieläkään.

Pekka Palosaari   Sodderin srk:n vanhempi pappi.

P.S. Nyt on jo keskiviikkoilta. Huomenaamuna varhain on lähtö Suomeen. Ruuvasin juuri sähköhellan johdot kiinni – hyvä, että olin huomannut merkitä niiden paikat. Pakkaan auton valmiiksi. Tyhjiä laukkuja on paljon. Tiskaan. Lakaisen. Haen polttopuut koriin. Kaikki on muuten valmista puolen yön maissa, paitsi että viimeinen vaatepaketti, Mishan, on jäänyt viemättä. Jääköön odottamaan tulevaan kertaan. Panen kellon soimaan kuudelta.

Kirkon ovikello soi. Nousen avaamaan: kukapas muu kuin Kilvoitteleva veli, taas pyrkimässä yöksi. ”Tänne et voi tulla. Mintäh et mene Mishale libo Sergeile?” kysyn. Veli tuhahtaa halveksivasti: ”Alkoholistat ollah!” Mietin: ”Tee muille, niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän.” Otan Mishan viemättä jääneen paketin ja taskulamppuni toiseen käteen. Toisella kädellä alan taluttaa Kilvoittelevaa Veljeä kohti Mishan asumusta. Tuulee. On liukasta. On pimeää. Vihdoin tulemme Mishan majan ovelle. Koputtelemme. Sisältä kuuluu selvän miehen ääni: ”Kto tam? Kenbo olet?” Vastaamme. Ovi aukeaa pimeydessä. Mishalta ovat sähkölaskut maksamatta. Sähköt on katkaistu. Valaisen pakettia. Misha huomaa nimensä paketin päältä ja ilahtuu. Kilvoitteleva Veli unohtaa väheksyvänsä alkoholisteja. Hän kömpii puolihuomaamattomasti saman tien sisään pimeään, mutta lämpimään huoneeseen.  Palaan kirkolle. Ehdin vielä nukkua monta tuntia ennen herätyskellon soittoa.

Kirkon ovikellokin pysyy loppuyön vaiti.

Share This