Japanilainen Oka Toshiaki kertoo, kuinka hän tutustui evankeliumiin ja kristilliseen kirkkoon.
Valmistuttuani yliopistosta 23 vuoden ikäisenä olin täynnä vihaa siitä syystä, etten kyennyt sopeutumaan yhteiskuntaan ja hakemaan töitä. Vietin kolme vuotta sulkeutuneena omaan huoneeseeni. Joko nukuin tai pelasin pelejä. Pakenin todellista elämää, jossa olisin ollut kosketuksissa muiden ihmisten kanssa. Japanissa tällaisista ihmisistä käytetään sanaa hikikomori.
Koin olevani täysin arvoton ihminen, jonka kuuluisi vain kadota olemattomiin. Muistikuvani tuolta ajalta ovat hämärät, koska niiden ajattelukin on tuskallista.
Kolmen vuoden jälkeen ryhdistäydyin. Hylkäsin ajatuksen töihin menosta, mutta uskalsin jälleen mennä ulos. Aloin harrastaa liikuntaa ja radion lukiotason kursseja. Oli toisaalta mukavaa yrittää tehdä jotain, mutta 70 prosenttia ajastani kului yhä turhuuden ja saamattomuuden vallassa.
29-vuotiaana aloin avustaa vapaaehtoisena tukikeskuksessa, jossa kokoontui koulunkäynnistä kieltäytyneitä ja koteihinsa syrjäytyneitä nuoria. Ensi kertaa kuuteen vuoteen olin jälleen kosketuksissa muiden ihmisten kanssa. Ensimmäisen vuoden aikana minulla ei ollut vaikeuksia ihmissuhteissa, koska otin harjoittelijan asenteen. Mutta sitten jouduin pikku hiljaa törmäyskurssille keskuksen henkilökunnan kanssa, koska toimintatapoja ei selitetty johdonmukaisella tavalla.
Vetäydyin 32-vuotiaana pois tästä keskuksesta, koska siellä itse kukin halusi välttää sotkeutumista toistensa asioihin. Sellainen vapaus oli toisaalta mukavaa, mutta koin sen piittaamattomuutena. Totesin, että ihmiset, joilla oli sellaisia ongelmia kuin minulla, eivät siellä löytäneet ratkaisua. Minun ongelmani oli se, mistä löytyisi elämälleni mielekkyys.
Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin teille annetaan lisäksi myös kaikki tämä. (Matt. 6:33)
Tämä Raamatun kohta oli ripustettu sielunhoitoterapeutin toimiston seinälle, kun 33-vuotiaana sain toimia hänen avustajanaan. Siitä lähtien tuo Raamatun sana on toiminut liikkeelle panevana voimanani. Aloin käydä kirkossa. Siihen antoi kimmokkeen erään lääkärin toteamus: ”Kun teen terapiatyötä, olen törmännyt lukuisia kertoja siihen tilanteeseen, etten pysty auttamaan ihmistä pidemmälle. Itse asiassa en olisi omassa voimassani kyennyt tätä työtä jatkamaankaan, mutta saan aina voimaa Jumalalta. Jumala on kaikkein paras.”
Yhteiskunnallisena ”nollana” minulla oli lähtökohtaisesti kielteinen kuva itsestäni. Elin siis maailmassa, jossa ”en ollut OK.” Toisaalta samaan aikaan maailmaani kuului se, että muut – erilaiset kuin minä – olivat OK. Kun nämä kaksi maailmaa yrittää yhdistää, niin päädytään tällaiseen tilaan, joka on syrjäytyneille ja eristäytyneille tyypillinen.
En voi väittää vapautuneeni yhteiskunnallisen nollan tunnoista, koska en pysty osallistumaan normaaliin työelämään. Jumalan silmissä tällainen yhteiskunnallinen nolla on aivan erityisen nolla. Mutta Jumala onkin armossaan runsas ja helläsydäminen. Hän lukee syntinsä tunnustavan vanhurskaaksi, ja niin Jumalan silmissä olen jopa sadan pisteen arvoinen. (Japanissa sata pistettä merkitsee täysiä pisteitä, eli samaa kuin suomalainen täysi kymppi.) Syntien tunnustaminen on minunlaiselleni arvottomalle luonnollinen asia.
Koska Jumala antoi minulle sata pistettä, voin ajatella elämääni hyvänä asiana. Saan katsoa peiliin ja harjoitella uutta itsetuntoa: ”Olet rakastettu.” Siksi elämä ei ole enää tyhjää ja tarkoituksetonta. Jumala on antanut minulle merkityksen ja arvon, jotka saan tuntea hyvänä todellisuutena.
Seurakunnassa minut kastettiin 35 vuoden iässä. Nyt olen 36-vuotias ja Jumalan johdatuksesta opiskelen raamattukoulussa. On onnellista etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. On Jumalan työtä, että pastoripariskunta suositteli minulle raamattukoulua. Jumalan työtä on myös, että menin kouluun ja että olen sopeutunut sinne hyvin.
Heti kun yritän kulkea omin voimin, sydämeni täyttää tyhjyyden tunne. Siksi minulle on välttämätöntä etsiä Jumalaa elämässäni. Jumalalta saatu sata pistettä on minulle ehdottoman tarpeellinen. Raamattukoulun opetuksessa uskonoppi on vielä vaikeaa, mutta toivon voivani ymmärtää evankeliumin oikein. Rukoilen, että saisin syvemmän pelastusvarmuuden ja selkeän kutsumuksen.
Artikkelin on kirjoittanut Japanissa työskennellyt Jorma Pihkala.
Valokuva Jorma Pihkala
