Kotka-Kymin seurakunnan maahanmuuttajatyön koordinaattori Maarit Koskensalo-Tiainen kertoo, että seurakunnassa on jo yli kymmenen vuoden ajan opetettu maahanmuuttajille suomea Meijän koulussa. Opettajina toimivat vapaaehtoiset, joista suurin osa ei ole opetustyön ammattilaisia. Tällä hetkellä kieltä opetetaan neljässä eri paikassa seurakunnan alueella. Lisäksi toiminnassa on Kielikahvila, jonne saa tulla tapaamaan ihmisiä ja juttelemaan suomen kielellä.
Koskensalo-Tiainen sanoo lukeneensa tutkimuksista, jotka osoittavat, että pelkästään viranomaistoimet eivät riitä hyvään kotoutumiseen.
− Pakolaisten kotoutumisessa tarvitaan avuksi myös tavallisia suomalaisia. Tässä on seurakunnilla oiva mahdollisuus osoittaa käytännön rakkautta ja kutsua maahanmuuttajia seurakunnan yhteyteen, hän toteaa.
Esimerkiksi muslimit tulevat Koskensalo-Tiaisen yli kymmenen vuoden kokemuksen mukaan opiskelemaan suomen kieltä seurakunann tiloihin, joissa näkyy kristinuskon symboleja. Hän muistaa ainoastaan yhden ihmisen, joka kääntyi pois huomattuaan olevansa kristillisessä tilassa.
Vastaava opettaja Eija on opettanut tulokkaita seitsemän vuotta. Tällä erää hän opettaa neljänä päivänä viikossa. Eijan kokemuksen mukaan vapaaehtoistyössä saa paljon enemmän kun antaa.
− Joskus kotoa lähtiessä väsyttää. Silloin ajattelee, miksi kävellä kolme kilometriä räntäsateessa opettamaan maahanmuuttajille suomea, kun voisi jäädä kotiin sohvan nurkkaan katsomaan televisiota. Sitten tuntien jälkeen taas huomaa, miten on virkistynyt ja saanut uutta voimaa oppilailtaan. Tulee hyvä mieli, kun on pystynyt auttamaan jotakuta. Ja joka kerta tunnin jälkeen kiitetään. Joku on tarvinnut minua ja olen saanut olla avuksi, Eija kertoo.
Eija ei kysele oppilaiden taustoja tai syitä, miksi nämä ovat lähteneet pakolaisuuteen. Ajan mittaan syntyy luottamus, ja silloin monet haluavat itse kertoa hänelle elämästä kotimaassaan. Silloin hän saa kuulla monia surullisia tarinoita.
− Erään kerran yksi opiskelijoista kertoi perheestään, ja koko ryhmä itki, koska kaikilla oli samankaltaisia murheellisia tarinoita kerrottavana. Monilla on myös traumaattisia kokemuksia kotimaansa opettajista, joita pelättiin ja jotka käyttivät ruumiillista kuritusta.
Kerran Eija kysyi oppilailta, mitkä asiat Suomessa ovat hyviä.
− Ensimmäinen opiskelija sanoi: ”Poliisi, Suomessa on hyvät poliisit.” Seuraava sanoi: ”Poliisi, poliisi on hyvä, ei lyö.” Kolmas sanoi: ”Poliisi. Ei tarvitse pelätä poliisia.”
Pikku hiljaa Eijalle on avautunut se, miten erilaisista yhteiskunnista pakolaiset saapuvat Suomeen. Ilon aiheita on ollut myös se, että on voinut seurata oppilaitten elämää. Joistain on tullut ystäviä, joihin pidetään yhteyttä senkin jälkeen, kun he ovat muuttaneet toiselle paikkakunnalle. Monet oppilaista ovat suorittaneet lukion, yksi on päässyt yliopistoon opiskelemaan tilastotiedettä, toinen taideteolliseen korkeakouluun.
Ilon aihe on myös se yhteys, joka on muodostunut toisten opettajien kanssa. Eija on saanut paljon ystäviä ja nämäkin ystävyydet ovat säilyneet, vaikka joku on muuttanut toiselle paikkakunnalle.
Ritvalla on samankaltaisia kokemuksia. Hän sanoo, että aiemmin opiskelijoita oli enemmän.
− Jopa yli 50 henkeä aloitti yhtä aikaa ja opettajalla oli 11 henkeä yhdessä ryhmässä. Aikaisempina vuosina oli myös paljon enemmän tarvetta auttaa eri virastoissa ja muissakin käytännön asioissa. Olen iloinnut siitä, että oleskeluluvan saaneet ovat päässeet jatkokoulutukseen ja elämässä eteenpäin.
Marianne on opettanut kymmenen vuotta. Nyt hän opettaa kahtena päivänä viikossa.
− Jäätyäni työttömäksi näin lehdessä ilmoituksen, jolla haettiin vapaaehtoisia suomen kielen opettajia, ja menin mukaan. Työ vei mennessään. Nuorilta saa energiaa ja aina tuntien jälkeen on virkeä olo. On palkitsevaa, kun näkee, miten toinen oppii ja ymmärtää. Nuoret oppivat nopeasti, vanhemmat oppivat pikku hiljaa, mutta jokainen menee eteenpäin ja on ilo, kun saa olla mukana auttamassa, Marianne kertoo.
Minullekin annettiin yksi nuori mies opetettavaksi. Hän oli Somaliasta kotoisin. Vaikka hän oli ollut Suomessa vasta muutaman kuukauden, hän puhui jo auttavasti suomea. Lukeminen ja kirjoittaminen sujuivat hyvin, koska hänen omaakin kieltään kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla. Pari tuntia sujui nopeasti. Tuntien lopuksi sain iloisen hymyn ja oppilaani totesi: ”Kiitos, sinä olet hyvä opettaja.” Todellakin olin tuntien jälkeen virkeämpi kuin ennen tunteja. Iloitsen siitä, että sain olla avuksi. Kyllä kannatti antaa kaksi tuntia ajastani pakolaiselle!
Tarja I.
Kirjoittaja toimii pakolaistyössä.