¤ Kayomi Mizukamin äiti oli harras buddhalainen. Hän istui usein polvillaan vainajahenkien alttarin edessä ja uhrasi päivittäin buddhalle riisiä ja teetä. Äitiä katsellessaan Kayomi ajatteli, että hänenkin olisi löydettävä tuollainen usko. Hän löysi kuitenkin paljon parempaa.
Kayomi Mizukami asuu Japanissa, Awajin saaren itärannikolla sijaitsevassa Sumoton kaupungissa. Japanin vanha, omaperäinen kulttuuri elää siellä rinnakkain uudempien virtausten kanssa. Vanhat uskonnot, buddhalaisuus ja shintolaisuus, kukoistavat yhä. Mutta Sumotosta löytyy myös pieni joukko luterilaisia kristittyjä, jotka Awajin kirkko on koonnut helmaansa.
Kerran sumotolaisrouva Kayomi Mizukami kuuli tuosta kirkosta ja siellä kokoontuvasta lastenkerhosta, jossa opiskeltiin myös englantia. Hän päätti viedä pikkutyttönsä kirkolle oppimaan vierasta kieltä.
Kerhoa vetivät Kansanlähetyksen työntekijät Jukka ja Helena Kallioinen. Tyttösen välityksellä Kayomi tutustui heihin. Kun selvisi, että kirkolla kokoontui myös aikuisten englanninpiiri, Kayomin lukioikäinen poika liittyi siihen.
KAYOMI ei ollut millään tavalla kiinnostunut kristinuskosta. Kallioisten kutsusta hän kuitenkin tuli silloin tällöin johonkin seurakunnan erityistilaisuuteen.
Nyt Kayomia hymyilyttää, miten yllättävällä tavalla Jumala alkoi raivata hänelle tietä luokseen.
– Perheemme otti vuonna 2008 USA:sta vaihto-oppilaan. Amerikan tyttö olikin vakaa kristitty ja halusi käydä sunnuntaisin kirkossa. Hän houkutteli minutkin mukaansa ja lähdin hänen mielikseen.
Raamattu sanoo, ettei Jumalan sana tyhjänä palaa, vaan täyttää tehtävän, jonka Jumala sille antaa. Näin kävi Kayomillekin kirkossa.
– Huomasin, että Sanan kuuleminen alkoi muuttaa minua. Sain saarnoista lohdutusta ja Jumalan vastauksia elämäni kysymyksiin. Se oli jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Tunsin, että nyt minua siunataan.
OPPIAKSEEN tuntemaan paremmin Jumalaa Kayomi liittyi raamattupiiriin. Siellä kävi kaksi muutakin kristinuskosta kiinnostunutta naista, joita ei ollut vielä kastettu.
– Meistä kolmesta tuli hyvät ystävykset. Eräänä päivänä yksi meistä sanoi olevansa valmis ottamaan kasteen. Kun keskustelimme tästä aiheesta, kävi sattumalta ilmi, että meidän kolmen syntymäpäivät olivat peräkkäisinä päivinä. ”Tämä on Jumalan merkki,” ajattelimme ja aloitimme kaikki kasteopetuksen.
Kotona Kayomi ei kuitenkaan uskaltanut kertoa mitään aikomuksistaan.
– Mieheni on aina vihannut uskontoja. Pelkäsin, miten hän reagoisi tunnustukseeni. Minulla oli hyvin ristiriitainen olo, kun jouduin salailemaan häneltä näin tärkeää asiaa.
Kun Kayomi eräänä päivänä katsoi miehensä kanssa televisiosta, sieltä sattui tulemaan ohjelmaa kristillisestä kirkosta. ”Nyt jos koskaan”, hän ajatteli ja kertoi uskostaan puolisolle.
– Mieheni sanoi leikillisesti: ”Jos otat kasteen, niin kotiin ei tarvitse enää tulla.” Tämä oli hänen tapansa antaa lupa kasteelle menoon. Lähdin iloisena kauppaan. Jo matkalla törmäsin Jukka ja Helena Kallioiseen. Sydän ilosta pakahtumaisillaan kerroin heille uutiseni.
JOULUNA 2008 Kayomi ja hänen kaksi ystäväänsä kastettiin. Tämän jälkeen kirkosta tuli Kayomille entistä enemmän paikka, jossa hänen sydämensä lepäsi. Hän ajatteli kaiken olevan hyvin, tapasihan puolisokin sanoa sunnuntai-aamuisin: ”Tänään on se päivä, jona menet kirkkoon”.
Yhä selkeämmin Kayomi myös tunnisti kodin painostavat asiat. Perheen parissa vallitsi vapautta sitova henki, ja siksi Kayomi oli mieluummin kirkossa kuin kotona. Hengelliseen toimintaan osallistumisen lisäksi hän toimi myös seurakunnan vapaaehtoisena taloudenhoitajana.
– Ennen pitkää mieheni sai tästä tarpeekseen. Minulle tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä, että hän uhkasi erota minusta, jos vielä menisin kirkkoon. Se oli valtava shokki.
KAYOMI oli saanut kirkossa opetusta siitä, että vaikka seurakuntayhteys on tärkeää, uskovan tulee ennen kaikkea huolehtia hyvin perheestään. Yhtäkkiä Kayomin silmät avautuivat: hänhän oli laiminlyönyt miestään ja lapsiaan.
– Jouduin kuin lapsi kotiarestiin ja se oli kaikki omaa syytäni. Kirkkoon en voinut enää mennä, mutta onneksi ystävien tuki ja rukoukset pitivät minut hengellisesti elävänä.
Puolen vuoden kuluttua Japania kohtasi suuri katastrofi. Kayomi seurasi kauhuissaan miehensä kanssa televisiosta, miten tiheään asutut seudut huuhtoutuivat olemattomiin tsunamin iskettyä rantaan.
– Kesken ohjelman mieheni sanoi yllättäen: ”Saat alkaa käydä kirkossasi.” Tuo mieletön onnettomuus liikautti jotain hänen sisimmässään. Palasin kiitollisena seurakunnan yhteyteen, mutta perhettäni en enää laiminlyönyt.
NYKYISIN Kayomia surettaa ajatella itseään ennen uskoon tuloa. Elämä valui silloin kuin hiekkaan, raukesi päivä päivän jälkeen tyhjiin.
– Toivo on ihmiselle valtavan tärkeää. Minulla ei ollut aikaisemmin mitään, mihin olisin perustanut toivoni. En edes osannut keskustella ongelmistani kenenkään kanssa, vaan kätkin kaiken sydämeeni ja olin masentunut.
Kayomin elämässä usko Jeesukseen muutti paljon. Se ei poistanut ongelmia, ei tehnyt elämästä helpompaa, mutta se antoi mahdollisuuden hengelliseen kasvuun ja turvallisuuteen.
– On valtavaa, että Jumala rakastaa minua syntistä ihmistä pohjiani myöten. Tämä tietoisuus helpottaa oloani ja keventää mieltäni joka päivä. Minun ei tarvitse murehtia tulevaa, sillä Jumala itse johdattaa jokaista omaansa. Hän on aina vierellämme, oli tilanne mikä tahansa.
Kayomi osoittaa vielä Jumalan suurinta siunausta ihmiselle:
– Vaikka yhä uudelleen lankean samoihin synteihin, Jeesus pysyy uskollisena ja antaa anteeksi. Tätä uuden elämäni rikkautta en vaihtaisi mihinkään. ¤
TEKSTI: JUKKA KALLIOINEN / HELI HYVÖNEN
Artikkeli on julkaistu Vie Sanoma -lehdessä nro 4/2012
